Tämä artikkeli on ilmestynyt alunperin Tarotista texas hold’emiin -kirjassa (BTJ Kustannus, 2008).
Jokerin alkuperä
Jokerin alkuperäksi on aikaisemmin arveltu tarotin narria, mutta nykyisin tiedetään, että jokeri keksittiin Yhdysvalloissa ennen tarot-korttien leviämistä maahan. Jokerin alkuperä lienee euchre-pelissä. Euchressä samanväriset sotilaat ovat erityisen arvokkaita. Kun siirtolaiset toivat pelin Euroopasta Amerikkaan, he toivat mukanaan myös peliin liittyvää sanastoa. Saksaksi sotilas on bauer, ja euchren pelaajat käyttävätkin arvokkaista sotilaista termiä bower.
Amerikkalaiset pelaajat lisäsivät peliin kolmannen, vielä arvokkaamman sotilaan, best bowerin. Tästä best bowerista syntyi sittemmin jokeri. Teorian mukaan tätä korttia kutsuttiin nimellä ”euchre card” tai ”juker card”, mistä nimi jokeri olisi saanut alkunsa. Kirjallisia todisteita tästä ei kuitenkaan ole.
Nimensä vuoksi jokerit on joka tapauksessa luontevaa kuvittaa hovinarreiksi, klovneiksi tai muiksi kujeilijoiksi. Narriaihe on kortille sinänsä varsin luonteva, sillä hovinarri kuului olennaisena osana hovin elämään. Varhaisissa jokerikorteissa esiintyi kuitenkin hyvin monenlaisia jokereita, kuten lapsia ja eläimiä.
Keitä kuvakorttien hahmot ovat?
Kuvakorttien nykyinen malli on peräisin Ranskasta vuosilta 1450–1470. Ranskalaiset nimesivät kuvakorttien henkilöt, mutta nimet kokivat kovia lukutaidottomien ja ymmärtämättömien kopioijien käsissä.
Ranskalaisten korttien yleisimmät kuviot olivat pariisilainen ja rouenilainen malli. Rouenilainen malli kuoli Ranskassa, mutta rouenilaisia kortteja vietiin runsaasti Englantiin, jossa malli jäi eloon. Malleissa on eroja, mutta hahmojen tietyt tuntomerkit auttavat tunnistamista.
Erilaisten vääristymien myötä totuutta on vaikea selvittää, mutta Ron Decker esittää varsin vakuuttavan teorian. Hänen mukaansa kuvakortit jakautuvat neljään perinteeseen: juutalaisiin, kreikkalaisiin, roomalaisiin ja kristittyihin. Kuninkaat ovat suuria hallitsijoita: Daavid, Aleksanteri Suuri, Julius Caesar ja Kaarle Suuri.
Kuningattaret ovat Judit Vanhan testamentin apokryfikirjoista, legendaarinen prinsessa Argeia, sodanjumalatar Pallas ja Sir Gawainin vaimo Ragnel. Sotilaat ovat Juudas Makkabealainen, Hektor, Caesarin toveri Aulus Hirtius ja Kaarle Suuren ritari Ogier.
Hahmojen tunnusmerkit ovat pääasiassa kadonneet korteista. Caesarin saattoi tunnistaa aikaisemmin hänen vaatteensa helman kotkasta, mutta korttien muuttuessa kaksipäisiksi tämä tunnus katosi. Ristikuningas Kaarle Suurella sen sijaan on edelleen valtakunnanomena kädessään ja joissain saksalaisissa pakoissa patakuningas Daavidilla on kädessään harppu (tässä pakassa Kaarle Suuri on pariisilaiseen tapaan herttakuningas).
Tyypillisissä englantilaisissa tai rouenilaissa korteissa Kaarle Suuren valtakunnanomena näyttää kelluvan ilmassa. Kummallisuus selittyy sillä, että valtakunnanomenaa pitelevä käsi katosi korttien muuttuessa kaksipäisiksi – käsi oli kortin alapuoliskossa. Kuninkaan sormista on tullut osa omenan koristeita ja valtakunnanomenan päällä oleva risti on surkastunut oudon näköiseksi.
Erikoisuuksia ja muutoksia on muitakin. Herttakuningasta kutsutaan joskus itsemurhakuninkaaksi, koska tyypillisessä kuvassa kuningas näyttää työntävän miekkaa päähänsä. Alkuperäisessä kuvassa herttakuninkaan kädessä oli kirves, mutta huonojen kopioiden myötä kuva kävi epäselväksi ja kirveen terä katosi ja varsi muuttui miekaksi.
Herttakuningas on myös ainoa viiksetön kuningas: viiksetkin katosivat jossain moninkertaisen kopioinnin vaiheessa. Ehkä ne muuttivat patasotilaan kasvoille, sillä patasotilas sai jossain kopiossa viikset. Herttasotilas puolestaan menetti puolet aseistaan. Toisen käden kirves on säilynyt, mutta toisessa kädessä ollut miekka on muuttunut lehdeksi.
Kuuluisien henkilöiden kuvaaminen korteissa ei ole mitenkään poikkeuksellista. Maailma on täynnä pakkoja, jotka esittävät erilaisia kuuluisuuksia. Suomalaisiakin julkisuuden henkilöitä esitteleviä pakkoja on useita. Yksi tunnetuimmista henkilöitä esittelevistä pakoista viime vuosilta on Yhdysvaltain armeijan Irakin sodassa vuonna 2003 sotilaille jakama korttipakka, johon oli kuvattu irakilaisia vapaalla jalalla olevia sotarikollisia, itse Saddam Hussein pataässänä.
Vastaavia pakkoja on käytetty sodissa aikaisemminkin. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain ilmavoimat valmisti korttipakkaa, johon oli kuvattu saksalaisten ja japanilaisten hävittäjäkoneiden siluetteja. Kun sotilaat kuitenkin pelaavat paljon korttia joutoaikoinaan, miksi samalla ei jaettaisi hyödyllistä tietoa?
Miksi pataässä on erinäköinen kuin muut ässät?
Angloamerikkalaisissa korttipakoissa pataässä, avaamattoman pakan päällimmäinen kortti, on usein erinäköinen kuin muut ässät: sen kuva on suurempi ja sisältää usein pakan valmistajan logon. Muissa malleissa, esimerkiksi saksalaisissa korteissa, kaikki ässät ovat samannäköisiä.
Erikoiset pataässät ovat seurausta veroista. Englannin kuninkaat ja kuningattaret näkivät pelikorteissa oivallisen verotulojen lähteen, etenkin aikoina, jolloin rahaa tarvittiin sotien rahoittamiseen. Siksi pelikorteistakin perittiin veroa. Korttipakkojen verottaminen loppui vasta 1960-luvulla.
Alunperin pakat leimattiin avaamisen jälkeen todistuksena siitä, että vero oli maksettu. Leima saatettiin lyödä mihin tahansa korttiin, mutta useimmiten pataässään, koska se oli yleensä pakan päällimmäinen kortti. Suomessa leima on perinteisesti ollut ruutuässässä.
Vuonna 1765 pataässä sai oman virallisen tunnuksensa, jonka verovirasto painoi kortteihin osoituksena maksetuista veroista. Korttien valmistajat eivät saaneet tehdä omia pataässiä, vaan ässän väärentäminen oli vakava rikos. Veronkiertämisestä tuli kuitenkin suuri ongelma, kun verot nousivat moninkertaisiksi korttipakkojen hintaan verrattuna.
Vuonna 1828 veroa laskettiin ja uusi, entistä mutkikkaampi ja koristeellisempi pataässä, Old Frizzle, otettiin käyttöön. Tässä ässässä oli virallinen kuvio ja valmistajan nimi. Veroässän käytöstä luovuttiin vuonna 1862 ja korttien valmistajat saivat painaa omat ässänsä. Tapa painaa pataässään valmistajan nimi ja kuvio jäi kuitenkin elämään.
Miksi ässä on korkein kortti?
Ässä – ykkönen – on useissa korttipeleissä korkein kortti, kuningastakin korkeampi. Näin on ollut jo pitkään, mistä todistaa ässän aseman yleisyys. Korttipeleissä on esiintynyt taipumusta korottaa pieniä kortteja huipulle: joissain peleissä ässän perässä ovat kakkoset ja kolmosetkin.
On vaikea sanoa, mistä tämä johtuu. Yksi mahdollinen selitys on varmastikin kansalaisaktivismissa: ehkä menneisyyden korttipelaajat, erityisesti vahvan hierarkisessa yhteiskunnassa eläneet maalaiset, saivat iloa siitä, kun kuningas ei ollutkaan suurin ja vahvin. Karnöffel-pelissä esimerkiksi kuvakortit jäävät pahasti pienempien valttien jalkoihin – piirre, jota kirkko ja valtiovalta paheksuivat aikoinaan vahvasti.
Kaikissa peleissä ässä ei kuitenkaan ole suurin kortti. Esimerkiksi tarot-peleissä ässä on aina ykkönen, joutava kortti, jolla ei ole mitään erityisarvoa. Vaikuttaakin siltä, että tarot-pelien syntyaikoihin ässä oli vielä luonnollisella paikallaan ja kun ässän korotus kuninkaan yläpuolelle yleistyi, ilmeisesti 1500-luvulta alkaen, tarot-pelit eivät seuranneet mukana.
Tapio Rautavaaran Korttipakka
Tapio Rautavaaran levyttämä Korttipakka-laulu, eli tarina sotamiehestä, joka joutuu kenttäoikeuteen levitettyään korttipakan eteensä kirkossa, on monille tuttu. Sotamies pääsee pälkähästä selittämällä, kuinka korttipakka korvaa hänelle Raamatun ja rukouskirjan: kolmosesta tulee mieleen Isä, Poika ja Pyhä Henki, kympistä kymmenen käskyä ja niin edelleen.
Suomenkielinen sanoitus on kirjattu Seppo Virtasen nimiin, mutta teksti on varhaisempaa perua. Yhdysvalloissa kappaleen Deck of Cards esitti ensimmäisenä Tex Ritter vuonna 1948. Myöhemmin tarina on kiertänyt sähköposteissa modernimpana versiona, jossa sotilas on sijoitettu Afganistaniin, missä sotilailla ei saa olla Raamattuja.
Tarina on kuitenkin vieläkin vanhempi. Varhaisin tunnettu versio legendasta on julkaistu newcastlelaisessa sanomalehdessä elokuussa 1776. Tarina on luonnollisesti elänyt vuosien varrella: kuningatar tuo Rautavaaralle mieleen Neitsyt Marian, aiemmissa versioissa taas Sheban kuningattaren tai Kristuksen elämään liittyviä naisia.
Rautavaara kertoo laskevansa päiviä korttipakalla: laskemalla yhteen korttipakan pisteet, hän saa tulokseksi 364, eli yhden vähemmän kuin on päiviä vuodessa. Tämä pitää paikkansa, jos kuvakortit lasketaan numeroarvonsa mukaan. Joissain laulun versioissa laskelman tulos on 365, mikä on selkeästi väärin.
1800-luvun alussa julkaistussa traktaatissa tarina on kuitenkin tässä kohtaa täsmällisempi. Sotilas laskee päivien määräksi 365, mihin pormestari puuttuu: seis, tämä on väärin! Sotilas kuitenkin puolustautuu sanomalla, ettei ole koskaan nähnyt virheetöntä almanakkaa, joten uskottavuuden nimissä tässäkin almanakassa on oltava virhe.