Tämä artikkeli on ilmestynyt alunperin Tarotista texas hold’emiin -kirjassa (BTJ Kustannus, 2008).
Korttipeleissä on tietyt vakiokäytännöt, jotka koskevat kaikkia pelejä. Kaikkia näitä sääntöjä ei aina ole kirjattu pelien sääntöihin, sillä on hyväksyttävää odottaa pelaajien tuntevan ne.
Käyn tässä läpi joitain korttipelien tavallisimpia piirteitä. Melko turvallisesti voi olettaa, että jokaisen säännön ja käytännön kohdalla löytyy vähintään peli tai pari, jotka rikkovat kyseistä sääntöä. Poikkeukset mainitaan kuitenkin aina pelien säännöissä – nehän ovat juuri ne piirteet, jotka tekevät pelistä ainutkertaisen!
Pelitilanne
Korttipelejä pelataan yleensä pöydän ääressä – siksi puhutaan muun muassa pöytäämisestä ja pöytäkorteista – mutta mikä tahansa tasainen ja siisti alusta käy. Pelaajat istuvat pöydän ympärillä siten, että jokaisen on helppo pitää korttinsa piilossa muilta pelaajilta.
Jos kyseessä on paripeli, yleisesti oletetaan, että vastakkain istuvat pelaajat muodostavat parin ja että joukkueet vuorottelevat pelivuorossa. Joissain peleissä joukkueen jäsenet istuvat poikkeuksellisesti vierekkäin, mutta mikäli muuta ei mainita, parit istuvat vastakkain.
Jos parien muodostamiseen ei ole mitään luonnollista perustetta (esimerkiksi parisuhteet), parit kannattaa muodostaa mahdollisimman tasaväkisiksi yhdistämällä taitavin ja heikoin pelaaja samaan joukkueeseen. Jos pelaajien taitotasosta ei ole käsitystä, arpominen on reilu menettelytapa, mutta usein riittää se, että pelaajat istuvat mihin istuvat ja istumajärjestys määrää parit.
Kortit
Yleensä pelataan tavallisella 52 kortin pakalla; poikkeukset tästä, kuten pienemmän pakan käyttäminen tai jokerit, mainitaan aina. Näillä sivuilla on niin paljon pelejä, joissa käytetään muunlaisia pakkoja, että selvyyden vuoksi myös tavallinen 52 kortin pakka mainitaan aina.
Pelikorteilla on kuvapuoli ja takapuoli. Korttien tulisi olla takapuoleltaan identtisen näköisiä. Jos joku korteista erottuu selvästi muista, pakka kannattaa vaihtaa. Jos se ei onnistu, on hyvä varmistaa, että kaikki pelaajat tietävät, mistä kortista on kysymys. Peli on epärehellistä, jos joku pystyy tunnistamaan kortin, mutta muut eivät.
Kortit on jaettu maihin: tavallisessa korttipakassa maat ovat hertta, ruutu, pata ja risti. Maiden sisällä korteilla on arvojärjestys: usein ässä on korkein, sitten kuningas, kuningatar, sotilas ja numerot laskevassa järjestyksessä. Monissa peleissä korttien arvojärjestys on joku muu, mutta tämä mainitaan aina pelin esittelyssä. Mailla ei ole keskinäistä arvojärjestystä, ellei erikseen mainita.
Jakaminen
Korttien sekoittamisesta ja jakamisesta käytetään nimitystä töiden tekeminen. Sillä, kuka jakaa, on usein merkitystä pelin kannalta, koska se vaikuttaa pelaajien järjestykseen. Ensimmäinen jakaja valitaan yleensä mielivaltaisesti. Valinnan voi tehdä esimerkiksi vetämällä kortit, jolloin suurimman kortin tehnyt tekee työt, mutta usein on kätevintä, että joku pelaajista vain ottaa kortit ja tekee työt ilman sen kummempaa arpomista.
Tavallisin sääntö – ja näilläkin sivuilla oletetaan niin, jos muuta ei sanota – on, että kun jako eli yksi erä on pelattu, jakovuoro siirtyy järjestyksessä seuraavalle pelaajalle. Jakovuoro kiertää siten pelaajalta toiselle. Jos peliä voi pelata mielivaltaisen määrän kierroksia, on useimmiten reiluinta pelata siten, että jokainen pelaaja jakaa yhtä monta kertaa.
Suomalaiset ovat tottuneet pelaamaan myötäpäivään. Pohjois- ja Länsi-Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa pelit kiertävät myötäpäivään. Sen sijaan Etelä- ja Itä-Euroopassa, Sveitsissä, Aasiassa ja kaikissa tarot-peleissä jako kiertää vastapäivään. Joidenkin pelien kohdalla säännöissä mainitaan pelisuunnasta. Käytännössä tällä ei ole merkitystä, joten jos myötäpäivään pelaaminen tuntuu miellyttävämmältä, sen kun pelaatte.
Jakaja ottaa kaikki kortit, pinoaa ne siten, että kaikki kortit ovat samoin päin ja sekoittaa ne. Sekoittamistekniikoiden selittäminen kirjallisesti on varsin vaikeaa, joten jätettäköön se väliin; jokainen tuntenee jonkun, joka osaa näyttää, kuinka kortit sekoitetaan. Jos ei tunne, internetistä löytyy opastavia videoita, jotka selittävät asian paljon tekstiä paremmin. ”Overhand shuffle” ja ”riffle shuffle” ovat erilaisia sekoitustekniikoita ja hyviä hakusanoja.
Sekoittamisessa on tärkeää se, että kortit päätyvät sekaisin. Seitsemän on maaginen luku: vaaditaan nimittäin seitsemän sekoitusta, että pakka on kunnolla sekaisin. Tutkija ja taikuri Persi Diaconis on tutkinut asiaa ja löytänyt esimerkkejä muun muassa bridgenpelaajista, jotka ovat pystyneet hyödyntämään muistikuviaan pakan järjestyksestä edellisen jaon lopussa seuraavassa jaossa, kun kortteja ei ole sekoitettu tarpeeksi hyvin.
Pelistä riippuu, kuinka kriittistä sekoittaminen on. Sellaiset pelit, joissa kortteja kerätään sarjoihin ja järjestykseen, vaativat tarmokasta sekoittamista – äärimmäisen esimerkin muodostavat monet pasianssit, joiden lopputuloksena kortit ovat täydellisessä järjestyksessä. Vähemmän järjestäytyneissäkin peleissä liian kevyt sekoittaminen tuottaa pakkaan sarjoja, joissa kortit ovat samassa järjestyksessä kuin edellisen jaon lopussa – hyvämuistinen ja nokkela pelaaja pystyy hyödyntämään näitä.
Sekoittamisen jälkeen jakaja tarjoaa pakan nostettavaksi oikealla puolellaan istuvalle pelaajalle (vasemmalle, mikäli pelataan vastapäivään). Jakaja asettaa kortit pöydälle kuvapuoli alaspäin nostajan eteen. Nostaja ottaa pakasta haluamansa määrän kortteja (kumpaankin pinoon on jäätävä kymmenisen korttia) ja asettaa ne pakan viereen kuvapuoli alaspäin, jonka jälkeen pakan alaosa nostetaan pinon päälle. Nostamisen tarkoituksena on estää jakajaa huijaamasta. Sekoittaessaan jakaja saattaa myös nähdä pakan alimman kortin: nostaminen sijoittaa tämän kortin jonnekin pakan keskelle.
Tämän jälkeen kortit jaetaan. Jakaja pitää pakkaa toisessa kädessään kuvapuoli alaspäin ja jakaa pelaajille kortteja toisella kädellään. Jakokierros aloitetaan jakajan vasemmalta puolelta (oikealta, jos jaetaan vastapäivään) ja lopetetaan jakajaan itseensä. Pelien säännöissä voi olla määritelty, miten kortit jaetaan, mutta jos mitään ei ole määrätty, kortit jaetaan yksi kerrallaan.
Sinänsä ei ole suurta merkitystä, jakaako kortit nipuissa vai yksitellen. Nipuissa jakaminen voi nopeuttaa pelejä, joissa jaetaan kerralla koko pakka. Jotkut ovat myös sitä mieltä, että nipuissa jakaminen tuottaa kiinnostavampia käsiä! Jakaa voi miten haluaa, mutta usein tietty jakokaava nopeuttaa jakamista ja auttaa jakamaan pelaajille oikean määrän kortteja.
Monissa peleissä jaetaan kaikki kortit, mutta jos kortteja jää jakamatta, loput kortit muodostavat umpi- tai nostopakan, joka jätetään pöydälle kuvapuoli alaspäin. Joissain peleissä jakamattomia kortteja jää vain muutama ja pelaajat voivat käyttää niitä myöhemmin pelin aikana; tällaisesta pakasta käytetään yleisesti nimeä leski.
Pelaajille jaetuista korteista käytetään nimitystä käsi. Pelaaja, joka sai ensimmäisenä kortit jakajalta, on vanhin käsi tai etukäsi.
Pelaajien ei tulisi nähdä jaon aikana muiden pelaajien kortteja. Jos kortti paljastetaan jaon aikana, pelaaja voi vaatia uutta jakoa. Jos pelaaja näkee vahingossa toiselle pelaajalle menevän kortin, on rehellistä tunnustaa. Vain huijarit yrittävät katsoa muille jaettavia kortteja tai hyötyä vahingossa näkemästään kortista.
Kun jako on tehty, pelaajat voivat ottaa korttinsa käteensä. On epäkohteliasta ottaa kortteja kesken jaon. Kortit kannattaa lajitella – paras järjestys riippuu pelistä – ja pitää niin, että muut pelaajat eivät näe niitä.
Tikkipelien yleisiä käytäntöjä
Useissa tikkipeleissä jakoa seuraa jonkinlainen tarjouskierros. Tällä määritellään, minkälaista peliä pelataan ja kuka on pelinviejä. Pelinviejä lupaa usein saavuttaa tietyn piste- tai tikkimäärän ja saa tavallisesti valita valtin, mutta muunkinlaisia sitoumuksia on. Tarjouskierrosten toiminta vaihtelee niin paljon pelistä toiseen, että sen kuvaaminen jätetään pelien yksityiskohtaisiin sääntöihin.
Useissa tikkipeleissä etukäsi, eli ensimmäinen pelaaja jakajan jälkeen aloittaa pelin. Jos pelissä on tarjouskierros, aloittaja on usein pelinviejän oikeudet saanut pelaaja. Ensimmäinen pelaaja ajaa eli aloittaa ensimmäisen tikin pelaamalla haluamansa kortin pöydälle kuvapuoli ylöspäin. Tikkipeleissä on erittäin harvoin rajoituksia sen suhteen, millä kortilla tikin saa aloittaa.
Muut pelaajat pelaavat tikkiin kukin vuorollaan yhden kortin. Kaikki kortit pelataan kuvapuoli ylöspäin samaan nippuun. Pelaajilla on oikeus nähdä tikkiin pelatut kortit ja tietää, kuka pelasi minkäkin kortin. Jos se ei ole selvää, pelaajalla on oikeus kysyä ja saada asiaan vastaus.
Kun kortti on pelattu tikkiin, sitä ei saa ottaa takaisin. Jos seuraava pelaaja ei ole vielä ehtinyt pelaamaan omaa korttiaan, muut pelaajat voivat rennommissa peleissä toki sallia kortin vaihtamisen – usein ainoa pelaaja, joka virheestä kärsii on väärän kortin pelannut pelaaja itse. Pelattaessa rahapanoksin tai muuten tiukemmin säännöin virheellisesti pelattua korttia ei saa vaihtaa.
Usein tikkiin pelattavaa korttia koskevat tarkat rajoitukset. Jos pelissä on maantuntopakko, tikkiin on pelattava samaa maata kuin ajettu kortti. Jos pelissä on valttipakko, pelaajan, joka ei pysty tunnustamaan maata, on pelattava valttia. Ilman valttipakkoa pelaaja voi pelata mitä tahansa. Ylimenopakko, joka voi koskea joko kaikkea pelaamista tai pelkästään valtteja, tarkoittaa sitä, että pelaajan on pelattava tikkiin sellainen kortti, jolla sen sillä hetkellä voittaisi. Näiden sääntöjen rikkominen on vakava rike ja aiheuttaa usein rikkojalle jotain sanktioita.
Kun tikki on valmis eli jokainen pelaaja on pelannut siihen yhden kortin, voittaja kerää kortit. Voittaja on se pelaaja, joka pelasi tikkiin arvokkaimman kortin. Mikäli valttia ei käytetä tai sitä ei pelattu, tikin voittaa ajetun maan suurin kortti, eli suurin kortti sitä maata, jolla tikki aloitettiin. Jos mukana on valttia, tikin voittaa suurin valtti.
Voittaja ottaa kortit itselleen, tekee niistä siistin nipun ja asettaa sen eteensä kuvapuoli alaspäin. Yleensä voitettuja kortteja ei saa katsoa, mutta joissain peleissä omia tikkejään saa tarkastella pelin aikana. Jos pelissä lasketaan tikkejä, pelaajan on niputettava kortit siten, että voitettujen tikkien määrä on näkyvillä. Paripeleissä joukkueet voivat usein kerätä voittamansa kortit yhteiseen kasaan.
Tikin voittaja ajaa seuraavaan tikkiin.
Tikkipeleissä – etenkin paripeleissä – on ehdottomasti kiellettyä paljastaa omia korttejaan muille pelaajille. Joissain peleissä voi olla sallittua vinkata omalle parille korteistaan jollain tavalla, mutta yleisenä sääntönä kaikenlainen viestintä sanoilla, eleillä tai ilmeillä on kiellettyä.