Avainsana: Tarotit

Tarot-pelit syntyivät Italiassa 1400-luvun alussa. Erilaisia tarot-pelejä pelataan yhä laajasti eri puolilla Eurooppaa. David Parlettin mukaan Euroopassa vain Brittein saaret, Espanja ja Portugal sekä Balkanin niemimaa ovat välttyneet tarotilta. Tarotia pelaamattomaan joukkoon mahtuvat kuitenkin innokkaimmat siirtomaiden valloittajat, joten kenties tästä syystä tarot ei koskaan yleistynyt Amerikassa.

Monissa paikoin pelin suosio on hiipunut jo aikaa sitten. Virkeimmillään se on Ranskassa ja myös Unkarissa sen kehitys tuntuu edelleen jatkuvan. Itävallassakin tarot tunnetaan ilmeisesti varsin laajasti. Muuten peli on hyvin paikallinen: tarotia pelataan esimerkiksi Italiassa, Saksassa ja Sveitsissä useissa eri kaupungeissa, mutta jonkun tietyn kaupungin tai alueen ulkopuolella kyseinen tarotin muoto voi olla täysin tuntematon.

Tarot-nimen alkuperä on melkoinen mysteeri. Alunperin peli tunnettiin nimellä trionfi ja korteista käytettiin nimeä carte da trionfi, kortit valteilla. Vuonna 1483 italialaisessa Creman kaupungissa sallittiin ”triumphoksen” pelaaminen ja vuodelta 1534 säilyneessä asiakirjassa siitä käytettiin muotoa ”triumphos et tarochum”.

Nimen alkuperää arvuuteltiin jo 1600-luvulla, eivätkä nykyiset arvaukset eivät ole juuri sen selkeämpiä. Pohjois-Italiassa sijaitseva Taro-joki on suosituimpia perusteluita nimelle. Ranskalainen korttipelitutkija Thierry Depaulis on kuitenkin sitä mieltä, että sana on alunperin ranskalainen: sana ”tarau” esiintyy taroteista puhuttaessa ranskalaisissa lähteissä vuonna 1505 ja samana vuonna ”tarochi” esiintyy ensimmäisen kerran italialaisissa asiakirjoissa.

Muualle Eurooppaan nimi on joka tapauksessa levinnyt Italiasta, sillä kaikissa muissa kielissä sana muistuttaa italialaista muotoa: tarocchi, tarocky, taroky, tarokk tai tarok. Suomeksikin pelistä puhuttaessa ”oikea” muoto olisi tarokki, jolla nimellä peli esiintyy esimerkiksi suomalaisissa tietosanakirjoissa.

Englanniksi puhutaan tarotista, koska Englantiin tarot tuli okkultistien myötä Ranskasta.

Tarot-pelien peruspiirteet

Pääpiirteiltään tarot-pelit ovat varsin samanlaisia – jossakin määrin voidaan jopa puhua yhden pelin muunnelmista – mutta käytännössä erot eri pelien välillä ovat siinä määrin suuria, että kyse on eri peleistä.

Tarotit ovat pistetikkipelejä, joissa täytyy pelata valttia, mikäli ei voi tunnustaa maata. Korttien arvot ovat useimmissa peleissä samat: kuninkaat ovat viisi pistettä, kuningattaret neljä pistettä, ratsut kolme pistettä ja sotilaat kaksi pistettä. Valteista 21 ja 1 ovat viiden pisteen arvoisia, samoin narri. Muut kortit ovat yhden pisteen arvoisia. Pisteitä lasketaan kuitenkin yhteen varsin erikoisella tavalla, siitä lisää myöhemmin.

Tarot on varhaisin tunnettu peli, jossa on käytössä valtit. Karnöffel käytti valtteja samoihin aikoihin, mutta karnöffelin ja tarotin valtit toimivat sen verran eri tavalla, että kyseessä on luultavasti kaksi erillistä keksintöä. Tarot on joka tapauksessa tärkeä edeltäjä käytännössä kaikille nykyaikaisille tikkipeleille, jotka käyttävät valtteja. Karnöffelin valtit ovat jääneet harvinaiseksi poikkeukseksi.

Tarot-pakan korteista kolme on ylitse muiden ja ne ovat usein pitäneet alkuperäiset nimensä, vaikka korttien kuva-aiheet vaihtelisivatkin. Narri, italiaksi il matto, tunnetaan ranskankielisellä nimellä l’excuse, koska se on tekosyy, keino suojella omia arvokortteja. Vaikka myöhemmissä peleissä narrilta tämä rooli onkin kadonnut ja narri toimii yksinkertaisesti suurimpana valttina, nimi on säilynyt saksankielisessä muodossa: sküs, skys, skiss, stiess ja niin edelleen.

Valtti numero 21 on alkuperäisessä italialaisessa pakassa maailma, il mondo. Niinpä se tunnetaan edelleen nimellä mond. Ranskassa nimi on kuitenkin pudonnut pois käytöstä, kortti tunnetaan yksinkertaisesti nimellä 21. Pienin valtti on jonglööri, il bagatto. Keski-Euroopassa italialainen nimi on vääntynyt muotoon pagat. Tästä kortista on saanut web-osoitteensa John McLeodin Card Games -sivusto www.pagat.com. Ranskalaiset ovat tässäkin kohtaa hylänneet perinteen: ranskaksi kortti on le petit, pieni.

Tarot-korteilla pelataan myös joitain pelejä, jotka eivät kuulu tarot-pelien sukuun, mutta nämä ovat harvinaisia poikkeuksia.

Monta sukuhaaraa

Tarot-pelit muodostavat erilaisia ryhmiä, jotka ovat kehittyneet toisistaan erilleen vuosien saatossa. Varhaisimmat tarotin muodot löytyvät Italiasta. Sieltä peli levisi Ranskaan ja Sveitsiin ja 1700-luvulla alkoi varsinainen tarotin kultakausi, jolloin peli levisi joka puolelle Eurooppaa.

Oma kehityshaaransa alkaa Itävallasta, jonka 54-korttisella pakalla pelatuista tarot-peleistä on syntynyt monta kiinnostavaa peliä entisen Itävalta-Unkarin alueille. Näistä erityisen kiinnostavia ovat modernit unkarilaiset tarotit.

Italialaiset pelit

Tarotin keskuksia Italiassa olivat Ferrara, Bologna ja Milano. Valttien kuva-aiheet olivat jo 1500-luvulla vakiintuneita, mutta niiden järjestys vaihteli, sillä valtteja ei oltu numeroitu. Eri alueilla oli käytössä omat järjestyksensä ja niiden perusteella onkin parhaimmillaan helppo tunnistaa, mistä jokin alue on tarotin omaksunut.

Ferrarassa tarot nautti suurta suosiota erityisesti d’Esten ruhtinaiden hovissa 1500-luvun loppuun asti, kunnes d’Estet luopuivat ruhtinaskunnastaan ja muuttivat pois Modenaan. Jostain syystä tarot jäi pois muodista muuton myötä. d’Esten hovin tilikirjoissa vuodelta 1442 on varhaisin kirjallinen merkintä tarot-korteista. Ferraralainen tarot levisi Venetsian seudulle, mutta se ei saavuttanut suurta suosiota ja vuoteen 1600 mennessä peli oli käytännössä kuollut. Ferraralainen peli on jäänyt elämään Flavio Alberto Lollion runossa 1500-luvulta, mutta valitettavasti pelkän runon perusteella ei ole pystytty selvittämään, miten peliä pelattiin.

Bolognassa perinne sen sijaan on elänyt. Peliä pelattiin kaupungissa todistettavasti jo 1400-luvulla, ja sitä pelataan yhä. Kaupungissa toimii elinvoimainen Accademia del Tarocchino Bolognese, joka edistää pelin harrastusta ja opettaa sitä uusille pelaajille. Bolognalaiset pelaajat ovat hyvin konservatiivisia, eivätkä peli tai kortit, joilla sitä pelataan, ole juurikaan muuttuneet vuosisatojen varrella. Kaikkialla muualla omaksuttiin esimerkiksi valttien numerointi pian sen jälkeen kun se Ferrarassa keksittiin, mutta Bolognassa pelaajien piti muistaa valttien järjestys vielä myöhään 1700-luvulla.

Bolognassakin pelattiin luultavasti alunperin täydellä 78 kortin pakalla, mutta kun pakkojen lyhentämisen idea keksittiin, se omaksuttiin tarotiinkin. Bolognalaisessa tarocchinossa on 56-korttisen pakan sijasta pohjana 40-korttinen pakka, jonka maat ovat lyhyemmät. Tarocchi ja tarocchino elivät jonkin aikaa rinnakkaiseloa, mutta tarocchino voitti. Pienempään muunnelmaan viittava nimi tarocchino, pikku-tarocchi, jäi elämään, vaikka tarocchino oli lopulta ainoa Bolognassa pelattu tarotin muoto.

Bolognalaisen pakan erikoisuutena ovat maurit. Neljä alinta valttia, jotka perinteisesti ovat paavi, paavitar, keisari ja keisarinna, on korvattu maureilla. Maurit ovat keskenään samanarvoisia, aivan kuten olivat paavit ja keisarit puolisoineenkin. Muutoksen aiheutti paavin legaatin närkästys kortinvalmistajia kohtaan Bolognan joutuessa paavinvallan alle.

Bolognasta tunnetaan useita eri pelejä vuosien varrelta. Kaikkia yhdistävät tietyt yhteiset piirteet, ennen kaikkea cricchet ja sequenzat. Cricchet ovat kolmen tai neljän samanarvoisen kortin settejä, sequenzat sarjoja valteissa tai maakorteissa. Näitä yhdistelmiä pisteytetään peleissä sekä kädestä ennen jakoa että voitetuista korteista. Narrilla ja begatolla (valtti 1) on tärkeä erityisrooli jokerikortteina, joilla voi korvata muita kortteja yhdistelmissä. Erityisen tärkeää yhdistelmien keräämisestä tekee se, että yhdistelmistä saatavat pisteet jyräävät peleissä alleen tavalliset korttipisteet.

Varhaisimmat pelit Bolognasta tunnetaan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta. Dummett ja McLeod esittelevät partitan, joka on olennaisilta osiltaan samanlainen kuin nykyisin pelattava ottocento. Partita on neljän hengen peli, jota pelataan kiinteillä pareilla – tämä oli Bolognassa tyypillisin tapa. 1700-luvun puolivälissä Bolognan kaupunkia ympäröivillä seuduilla pelattu partitaccia on vielä lähempänä nykyistä peliä.

Partitan erottaa partitacciasta ja ottocentosta pisteiden laskeminen. Ottocentossa lasketaan yksinkertaisesti pisteitä voitetuista korteista ja yhdistelmistä, kun taas partitassa on mukana lisäksi omaperäinen ja vaikeaselkoinen partita-mekanismi. Yhdistelmistä ja erilaisista suorituksista saa partita-pisteitä, joita voi olla vain toisella joukkueella kerrallaan. Pisteiden merkkinä olevia rahoja laitetaan kulhoon ja otetaan pois kulhosta, joka on aina sen joukkueen hallussa, jolla on pisteitä. Korttipisteillä ratkeaa vain jaon voittaja, joka saa siitä hyvästä partita-pisteitä.

Varhaisten pelien ja nykyisen ottocenton välillä on toinenkin ero. Varhaisissa peleissä kortit lasketaan neljän kortin nipuissa ja ottocentossa puolestaan kaksi kerrallaan. Tälle on hyvä selitys. Koska kyse on nelinpeleistä, laskeminen neljän kortin nipuissa eli tikeittäin on luonnollinen tapa toimia. Dummett ja McLeod esittelevät kuitenkin koko joukon 1700-luvulla suosittuja kaksinpelimuotoja bolognalaisesta tarotista: vaikuttaa siltä, että nämä kaksinpelimuodot olivat jossain vaiheessa niin suosittuja, että niiden vaikutuksesta nykyisessä ottocentossa kortit lasketaan kuin kaksinpelissä.

Partitan myöhempiä vaiheita värittävät runsaat ja monipuoliset giuochit, tavanomaiset lausahdukset, joilla pelaajat voivat viestittää parilleen kädessään olevista korteista. Näitä on varsin suuri määrä. Lopulta partita kuoli oman monimutkaisuutensa kaatamana. Kevyempirakenteinen partitaccia jäi elämään nykyisenä ottocentona.

Muitakin kuin partitan ja partitaccian sukulaisia pelataan yhä. Terziglio, kolmen pelaajan peli, on ainoa bolognalainen peli, jossa on yksinkertainen huutokauppa. Ombren tapaan yksi pelaajista ryhtyy pelinviejäksi muita vastaan. Peli on muuten varsin tyypillinen kolmen pelaajan tarot, jossa pelinviejä pelaa joko umpipakan korttien avulla tai ilman, mutta mukana ovat luonnollisesti cricchet ja sequenzat.

Bolognasta tarot levisi Firenzeen, josta tuli tarotin neljäs keskus Italiassa. Firenzessä keksittiin 97 kortin minchiate-pakka, jossa on 40 valttia. Uusia aiheita ovat viimeinen puuttuva kardinaalihyve eli viisaus, kolme teologista hyvettä (usko, toivo ja hyväntekeväisyys), neljä elementtiä ja kaksitoista horoskooppimerkkiä.

Minchiate levisi Firenzestä eri puolille Italiaa ja aina ulkomaille asti. Italiassa peli oli varsin suosittu; ulkomailla tuskin niinkään. Peli muistuttaa paljon tarocchinoa: myös minchiatea hallitsevat yhdistelmät, versicolat. Pelin tapa jakaa kortit on kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Sekoittamisen jälkeen jakajan vasemmalla istuva pelaaja nostaa pakan ja katsoo pakan yläpuoliskon alimman kortin. Jos se on pistekortti, pelaaja ottaa sen itselleen. Jos paljastuva kortti on pistekortti, pelaaja saa senkin, niin kauan kunnes vastaan tulee pistearvoton kortti.

Tämän ryöstön jälkeen jakaja jakaa kortit ja ryöstää sitten itse yli jäävistä korteista pakan päällä olevat arvokortit samaan tapaan. Lopuksi jakaja käy loputkin kortit läpi ja poimii arvokortit talteen: niistä ei saa enää pisteitä, mutta niitä voi käyttää versicolien muodostamiseen. Lopuksi vielä jakajan pari käy yli jääneet kortit läpi ja ilmoittaa, montako kappaletta kutakin maata pinossa on. Prosessi on vähintäänkin hämmentävä.

Milano oli yksi alkuperäisistä tarot-keskuksista. On jopa mahdollista, että tarot keksittiin Milanon ruhtinaan Filippo Maria Viscontin hovissa. Milano on varmasti pääasiallisin lähde tarotin leviämiselle muualle Eurooppaan. Ranskalaiset ja sveitsiläiset sotivat kaupungista 1500-luvulla ja näiden sotien myötä tarot levisi Ranskaan ja Sveitsiin Milanosta. Ranskan pääasiallinen malli tarot-pakalle, Tarot de Marseille, on milanolaisesta pakasta kehitetty.

Varhaisimmat kirjalliset todisteet milanolaisesta tarotista ovat 1700-luvulta. Ensimmäiset kirjat aiheesta julkaistiin Milanossa 1800-luvulla. Milanolainen tarot oli 1700-luvulla verrattain suoraviivainen peli, jota pelattiin pääasiassa neljällä pelaajalla paripelinä.

Lombardiassa keksittiin ilmeisesti ensimmäisenä liittää espanjalaisen ombren huutokauppaa tarotiin: ainakin monissa saksankielisen alueen peleissä käytetään nimenomaan italialaista sanastoa. Idea – kenties merkittävin uudistus koko tarotin historiassa – ei osoittautunut Italiassa kestäväksi: aiemmin mainittu bolognalainen terziglio on jotakuinkin ainoa elossa oleva esimerkki. Milanon seudulla pelattiin kuitenkin tarocc’ombrea, joka oli idean edelläkävijöitä.

Piemonteen ja Savoijiin peli levisi alunperin Bolognasta, mutta joutui pian lombardialaisten vaikutteiden alaiseksi. Piemontessa pelattiin varsin laveaa valikoimaa erilaisia tarot-pelejä, joista on kirjallista aineistoa 1700-luvulta. Seudun erikoispiirteisiin kuuluu tarokin 20 kohottaminen korkeimmaksi kortiksi: tämä piirre nimenomaan viittaa bolognalaiseen alkuperään.

Eräs erikoisimmista piemontelaisista peleistä on consiglio, jossa parit eivät istu vastakkain, kuten yleensä, vaan vierekkäin, mieluusti neliskulmaisen pöydän samalla puolella. Korttejaan saa näyttää omalle parille vapaasti, eikä kuiskutteluakaan ole kielletty. Permesso-pelit taas ovat piemontelainen variaatio ombresta vaikutteita saaneista huutokauppapeleistä.

Tarot on hiipumaan päin Piemontessa. Scarto tai tarocchi on melko yksinkertainen kolminpeli, jota pelataan myös nelinpelinä. Peli sopii hyvin ensimmäiseksi tarot-peliksi. Toinen suosittu muoto Torinon seudulla on ollut mitigati, jota pelataan kolmella pelaajalla ja tyypillisesti korkeilla rahapanoksilla. Mitigatissa on jaon aikana tinkaamista, jonka seurauksena pelaajat voivat sopia jaon pisteytyksen pelaamatta koko jakoa! Huonot kortit saanut pelaaja voi esimerkiksi suostua maksamaan pienen pistemäärän siitä hyvästä, että välttyy isommalta tappiolta pelatessaan.

Sisiliassa käytetään erikoista tarocco siciliano -pakkaa, jossa on 64 korttia, tavallisesta poikkeava valikoima valtteja ja varsin erilaiset pistearvot korteille. Peli oli saarella suosittu erityisesti 1700-luvulla, varsinkin ylhäisön keskuudessa. Nykyään se tunnetaan vain neljässä pienessä kylässä, joissa on kenties kevyt aavistus siitä, että Sisiliassa joku muukin pelaa tarotia.

1700-luvun tarot Italian ulkopuolella

Käytännössä kaikki Italian ulkopuolella 1600-luvun jälkeen tavattavat tarot-pelit perustuvat jompaankumpaan tarotin kahdesta perusmuodosta, jotka levisivät maailmalle Ranskan ja ranskankielisen Sveitsin kautta. Toinen on kolmelle ja toinen neljälle pelaajalle, molemmissa käytetään 78 kortin pakkaa, narri toimii tekosyynä ja korteilla on vakiintuneet pistearvonsa.

Kummassakaan pelissä ei ole mitään erikoispisteitä tai -bonuksia: pisteitä saa ainoastaan voittamalla pisteiden arvoisia kortteja tikeissä. Kolminpeliä pelataan yksin: jakaja saa 28 korttia, joista hän heittää pois kolme ja muut pelaajat saavat 25 korttia. Kortit lasketaan kolmen nipuissa, joten pakassa on yhteensä 78 pistettä. Nelinpelissä pelaajat muodostavat kaksi paria: jakaja saa 21 korttia, joista hän heittää pois kaksi ja muut saavat 19 korttia. Kortit lasketaan neljän nipuissa ja pakassa on 72 pistettä.

1730–1830 oli tarotin kulta-aikaa. Tuolloin peliä pelattiin Pohjois-Italiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Itävalta-Unkarissa, Belgiassa, Alankomaissa, Tanskassa, Ruotsissa ja Venäjällä. Peli nautti kansainvälistä mainetta ja peliä pelattiin jotakuinkin vakiintuneissa muodoissa eri puolilla Eurooppaa.

Pelattiinko peliä myös Suomessa? Koska tarot tunnettiin sekä Ruotsissa että Venäjällä, vaikuttaisi ilmeiseltä, että sitä olisi pelattu täälläkin. Sen kummempaa jälkeä se ei kuitenkaan ole jättänyt, joten arvelisin, että jos tarotia on Suomessa pelattu, peli on ollut pienten ja yläluokkaisten piirien villitys, joka on hetken innostettuaan jäänyt muiden pelien jalkoihin.

Ranskassa ja Saksassa peliin liitettiin kolme uutta piirrettä suunnilleen 1750-luvun paikkeilla. Uutuutena tulivat bonukset tiettyjen korttiyhdistelmien ilmoittamisesta. Toisin kuin Italiassa, pisteet sai vain kädessä olevista korteista, ei pelin aikana kerätyistä. Tyypillisiä ilmoituksia olivat vähintään kymmenen valttia, kaikki arvovaltit (21, pagat ja narri), kaikki kuninkaat sekä chevalerie, yhden maan kaikki kuvakortit. Narria saattoi usein käyttää jokerina korvaamaan jonkun puuttuvan kortin.

Toinen uutuus oli palkinto tikin voittamisesta pagatilla tai kuninkaalla, usein liitettynä rangaistukseen mikäli yritys epäonnistuu. Näissä oli jonkin verran vaihtelua: bonukset annettiin toisinaan vain pagatista ja toisinaan kuninkaalla voittamisesta ei palkittu – onhan se varsin helppoa – mutta kuninkaan menettämisestä sakotettiin. Tyypillisesti palkkio vielä tuplattiin viimeisessä tikissä.

Kolminpelissä sakko pagatin tai kuninkaan menettämisestä maksettiin molemmille vastapelaajille, joten pelaajille tuli motivaatio auttaa toista pelaajaa voittamaan kolmannen pelaajan pagatin tai kuninkaan. Pagatin omistaja yritti saada kaikki valtit ulos ennen viimeistä tikkiä voittaakseen tuplabonuksen, vastapuolen yrittäessä estää tätä. Tästä syntyi monissa peleissä erittäin merkittävä pagat ultimo -bonus.

Kolmas uudistus rajoitti narrin pelaamista. Usein narrin pelaaminen kolmeen viimeiseen tikkiin kiellettiin, tai narri menetti voimansa tekosyynä kolmessa viimeissä tikissä.

Klassinen kolmen hengen peli kehittyi edelleen Saksassa ja nimenomaan tämä muuttunut muoto levisi Alankomaihin ja Skandinaviaan. Peli kehittyi 1700-luvun lopussa ja sai 1800-luvulla nimekseen großtarock. Saksasta großtarock kuoli viimeistään ensimmäisen maailmansodan myötä ja Tanska on nykyään ainoa maa, jossa peliä yhä pelataan. Tanskalaisten lähteideni mukaan Århusissa toimii yhä pääasiassa upseereista koostuva tarot-kerho. Oletettavasti tanskalainen tarok on lähinnä sitä, missä muodossa tarotia olisi Suomessa pelattu.

Großtarock on hyvin lähellä kypsynyttä klassista kolmen hengen tarotia. Merkittävin lisäys on stichfreispiel, null tai misere, eli mahdollisuus pelata huonolla kädellä laistoa ja yrittää olla voittamatta yhtään tikkiä. Muuten pelin pääpaino on viimeisessä tikissä ja sen voittamisessa pagatilla tai kuninkaalla: tanskalaisessa pelissä erityiset potit tätä tarkoitusta varten tekevät selväksi sen, mikä on pelin todellinen tavoite.

Sveitsiläisiä erikoisuuksia

Ensimmäinen sveitsiläinen viittaus tarotiin on vuodelta 1572. Peli omaksuttiin luultavasti Italiasta sveitsiläisten osallistuttua Milanosta käytyihin taisteluihin. 1700-luvulla tarotia pelattiin joka puolella maata. Protestantit ranskankieliset käyttivät marseillelaisia kortteja, katoliset saksankieliset besançonilaisia.

Sveitsissä on ollut vuosien aikana useita eri tarot-perinteitä, eri alueilla omansa. Vuorovaikutus alueiden välillä on ilmeisesti ollut vähäistä. Kenties juuri tämän eristyneisyyden vuoksi Sveitsissä pelataan hyvin mielenkiintoisia ja erikoisia pelejä.

Troccas, suosituin sveitsiläinen tarotin muoto, ei salli korttien sekoittamista. Tässä neljän hengen paripelissä jakaja saa nostaa pakan niin monta kertaa kuin haluaa, mutta ei sekoittaa! Kortit jaetaan kuuden kortin nipuissa ja jokaisen nipun välissä pidetään kierros, jonka aikana pelaajat päättävät, jatketaanko jakoa. Pelaajien on vuorollaan joko käskettävä jakajaa jatkamaan, jolloin jako jatkuu välittömästi, tai kerrottava kädestään jotain informaatiota.

Mitään ei saa sanoa suoraan, vaan käyttäen tiettyjä koodi-ilmaisuja: vain  narrin saa mainita. Tyypillisesti kerrotaan esimerkiksi arvokorttien (kuninkaat, arvovaltit) lukumäärä. Jos pelaaja sanoo ”yksi”, hänellä on kaksi arvokorteista, eikä kumpikaan ole narri. Yksi kortti ilmaistaisiin sanomalla ”tuskin yksi”. ”Reilusti yksi” voisi tarkoittaa kolmea.

Koodissa voidaan käyttää myös paikannimiä: pelattaessa Tampereella ”ei edes Nokialla” voisi olla pieni määrä valtteja, ”aina Hämeenlinnaan asti” voisi olla keskitasoa ja ”melkein Helsinkiin saakka” tarkoittaisi hyviä valtteja. ”Vähän lihaa” tarkoittaa vain muutamaa kuvakorttia ja niin edelleen.

Troccasia voi pelata myös muilla pelaajamäärillä, jolloin paripeli ja mielenkiintoiset keskustelut korteista jäävät pois.

Ranska

Kuten jo aiemmin on mainittu, tarot oli Ranskassa varsin suosittu ainakin 1600-luvun alkupuoliskolle asti. Vuoteen 1700 mennessä se kuitenkin unohtui Itä-Ranskan (Alsace, Franche-Comté, Burgundy ja Provence) ulkopuolella tyystin. Toisen maailmansodan jälkeen peli on kuitenkin ollut kovasti nosteessa. Tätä on selitetty sotilaiden viihdytyspaketeilla, jotka sisälsivät tarot-kortit ja pelin säännöt. Joka tapauksessa Ranska on luultavasti ainoa maa, jossa tarotin suosio on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälin jälkeen: olen kuullut sanottavan, että peli on Ranskassa bridgeäkin suositumpi.

Ranskalaisessa tarotissa käytetään täyttä pakkaa. Narri on tekosyy ja nimeltään l’excuse, mutta voittaa viimeisen tikin, jos narrin pelaaja on voittanut kaikki muut tikit. Pelaamista edeltää aina huutokauppa. 21, le petit (valtti 1) ja l’excuse tunnetaan nimellä bouts, päädyt. Valttia pelattaessa on ylimenopakko.

Tarot oli Ranskassa 1970-luvun puoliväliin asti pääasiassa kolmen tai viiden pelaajan peli. Silloin perustettiin Ranskan tarot-liitto organisoimaan peliä. Liitto suosi kolminpelistä kehitettyä nelinpelimuotoa, josta tuli hallitseva muoto. Kolminpeli on hiipunut jonkin verran, mutta viiden pelaajan peli on yhä varsin suosittu.

Huutokaupassa pelaajat tarjoavat oikeudesta käyttää lesken kortteja – tai olla käyttämättä. Pelinviejä pelaa yksin kolmea muuta vastaan, epävirallisessa viisinpelissä kuninkaalla kutsutun parin kanssa. Pelaajat voivat ilmoittaa pisteiden toivossa suuria valttimääriä kädestään.

Ranskalaisen tarotin kenties merkittävin erikoisuus on päätyjen erikoisasema: niiden määrä voitetuissa tikeissä määrää pelinviejän tavoitepistemäärän. Useinhan tarot-peleissä pelinviejän tavoitteena on voittaa yli puolet korttipisteistä: ranskalaisessa tarotissa pistemäärä vaihtelee 36–56 pisteeseen, riippuen siitä montako päätyä pelinviejä voittaa (pakassa on 91 pistettä). Tämä on kohtalainen tuurielementti, sillä 21:tä ei voi voittaa ja l’excuse on samoin harvinainen voitettava. Tästä syystä ranskalaisessa tarotissa on melko paljon tyhjiä jakoja, joissa kukaan ei tarjoa mitään.

Pagat ultimo -sääntö tunnetaan myös ranskalaisessa pelissä, mutta hieman eri muodossa. Bonus menee joukkueelle, joka voittaa viimeisen tikin, jossa on petit. Tikkiä ei siis tarvitse voittaa petitillä saadakseen bonuksen. Tämä ranskalainen muutos on ilmeisesti seurausta huolimattomasta sääntöjen kirjoittamisesta vuosien varrella.

Uudenlainen narri Habsburgien valtakunnassa

Pelikortit muuttuivat 1700-luvun puolivälissä, kun ranskalaiset maat yleistyivät saksalaisten tarotinpelaajien keskuudessa. Ulkonäköä enemmän muuttui narrin rooli. Siitä tuli arvokkain kortti, käytännössä valtti numero 22. Narrin nimi – l’excusesta väännetty sküs tai vastaava – ja ulkoasu eivät kuitenkaan muuttuneet.

Ensimmäinen kirjattu peli, jossa narrilla on uusi roolinsa, oli tappen tai tapp-tarock. Tappenia pelataan lyhennetyllä 54 kortin pakalla, kuten itse asiassa kaikkia muitakin pelejä, joissa narrilla on uusi roolinsa. Nämä piirteet liittyvät kiinteästi yhteen; pakan lyheneminen tarotissa on sinänsä ilmeinen ominaisuus. Useimpia tavallisen korttipakan pistetikkipelejä pelataan lyhennetyllä pakalla, miksei sitten tarotiakin. 54 kortin pakasta on poistettu pienimpiä numerokortteja. Kaikki kuvakortit ja valtit ovat yhä tallella.

Välimuotokin on säilynyt: Sveitsissä tietyillä seuduilla pelataan yhä troggua, 62 kortin pakalla pelattavaa peliä, jossa narrilla on puolittain voima. Se on korkein valtti, mutta jos narri on viimeinen valtti pelaajan kädessä, hän voi käyttää sen väistökorttina. Tämä välimuotoisuus ajoittaisi troggun syntymän 1700-luvun alkupuolelle. Troggu on siitäkin kiinnostava peli, että se on parhaimmillan viidellä tai kuudella pelaajalla ja toimii jopa seitsemällä tai kahdeksalla.

Tappen näyttäisi  ilmestyneen Saksassa noin vuoden 1750 paikkeilla, mahdollisesti Sveitsistä tuotuna. 1800-luvun alussa itävaltalaiset pelaajat omaksuivat tappenin Saksasta ja innostuivat, minkä seurauksena pelistä tuli muodikas ja suosittu.

54 kortin peleille on yhteistä huutokauppa ja pelaaminen vaihtuvilla pareilla, mikäli pelaajia on neljä. Lisäksi peleissä käytetään paljon erilaisia pagat ultimon kaltaisia bonuksia. Uusi elementti saatiin siitä, että edelleen viiden pisteen arvonsa säilyttänyt 21 ei ollutkaan enää korkein kortti ja siten varma pistepotti pelaajalleen.

Pakkaa lyhennettiin enemmänkin: 1700-luvun loppupuolella ilmestyi pelejä, joissa käytettiin vain 42 kortin pakkaa. Tällaisessa pakassa on vain yksi numerokortti per maa, eikä mitään maata voi pelata kahdesti ilman että joku pelaisi valttia.

Tapp-tarockissa pelinviejä pelaa yksin muita pelaajia vastaan. Aktiivisia pelaajia on kolme. Jos mukana on neljäs, jakaja ei pelannut. Tarjoukset koskievat sitä, montako korttia pelinviejä saa vaihtaa leskestä. Tarjousjärjestelmä eli pelin kehittyessä, vaihdellen yksinkertaisesta monimutkaisempaan ja monimutkaisemmasta yksinkertaisempaan – monimutkaisimmillaan pelin arvoon vaikutti esimerkiksi se, ottiko pelinviejä leskestä kolmen kortin pelissä päällimmäiset vai alimmaiset kolme korttia vaiko kenties sittenkin ne päällimmäiset katsottuaan välissä alimmaiset. Moderni tapa on yksinkertaisempi: koko leski paljastetaan ja pelinviejä ottaa joko päällimmäiset tai alimmaiset kolme korttia, eikä valinnalla ole vaikutusta pelin arvoon.

Saksasta tapp-tarock kuoli viimeistään ensimmäisen maailmansodan aikaan. Itävallassa peli oli kahviloiden suosikki maailmansotien välisenä aikana, mutta nykyään sitä ei juurikaan pelata. Samoin hiipuivat 42 kortin pakalla pelattava muoto ja tapp-tarockin paikalliset muunnelmat Tšekissä ja Unkarissa. Vielä nykypäivänä pelataan kuitenkin strohmann-tarockia, osittain avoimin kortein pelattavaa kaksinpelimuunnelmaa.

Tapp-tarock jätti jälkeensä joukon muunnelmia, sekä 54 kortin että 42 kortin versioista. Osa oli pääasiassa wieniläisten pelaajien piristyksekseen kehittelemiä muunnelmia, osa taas paikallisia variaatioita, sillä peliä pelattiin eri tavoin eri puolilla Itävalta-Unkaria. Slovenialainen tarok on edelleen elävä peli, joskin Sloveniassakin nelinpeli on ohittanut kolminpelin suosiossa. Kolminpeli on kenties asteen vakavampi ja haastavampi ja ehkä sen vuoksi vähemmän suosittu. Slovenialainen tarok on muuten tyypillinen tapp-tarock-peli, mutta siinä on lisäksi kaksi väistösitoumusta: kerjuussa pelinviejä yrittää välttää tikkien keräämistä, klopeckissa kaikki pelaajat väistelevät tikkejä.

Monimutkaisemmillaan tapp-tarock oli piste-tarockin muodossa, missä peruspeliin on lisätty monimutkaisuutta erilaisten ilmoitusten muodossa. Pelinviejä voi luvata keräävänsä erilaisia määriä pisteitä. Tällaiset bonukset tarjoavat pelaajille enemmän mahdollisuuksia hienovaraiseen pelaamiseen, muutenhan tarotin tarjouspeli on varsin rujoa esimerkiksi bridgeen verrattuna – piste-tarockissakaan ei ole kuin neljä varsinaista sitoumusta.

Saksassa vain yksi tarot-peli selvisi kilpailusta muiden korttipelien kanssa. Badenin alueella pelataan yhä cegoa. Se on omaperäinen peli, jossa perussitoumukset ovat aivan erilaisia kuin muissa tarot-peleissä. Leski on kooltaan 10–12 korttia ja tavallisimmassa sitoumuksessa, cegossa, pelinviejä heittää kädestään pois kaikki kortit kahta korttia lukuunottamatta, nostaa tilalle lesken ja pelaa näillä korteilla. Tavallisestihan leski on varsin pieni ja se nostetaan käteen ennen korttien heittämistä pois. Cegossa hyvä käsi onkin sellainen, joka useimmissa muissa tarot-peleistä tietäisi vaikeuksia.

Kuninkaanhuutoa

Tarotin huutokauppa omaksuttiin ombresta. Sen suosituin nelinpelimuoto oli quadrille, jossa pelinviejä saattoi pyytää itselleen parin nimeämällä kuninkaan. Tämä piirre päätyi myös tarotiin, se näkyy esimerkiksi ranskalaisissa taroteissa ja joissain italialaisissa peleissä. Oli vääjäämätöntä, että piirre napattiin myös 54 kortin pakalla pelattaviin peleihin.

Tapp-tarockista kehitetyissä nelinpelimuodoissa esiintyy kuninkaanpyytö. Alunperin pelejä nimitettiin vain neljän pelaajan tapp-tarockiksi, mutta sittemmin nimi königrufen, kuninkaanpyyntö, yleistyi ja nykyään Itävallassa tarock viittaa käytännössä aina königrufeniin.

Alkuperäisessä königrufenissa pelinviejällä oli kolme mahdollisuutta: vaihtaa kortteja leskestä ja pelata parin kanssa, vaihtaa kortteja leskestä ja pelata yksin tai pelata yksin vaihtamatta kortteja. Myöhemmät pelit ovat lisänneet vaihtoehtoja ja 1900-luvun aikana königrufen kehittyi niin paljon, että se on järkevintä mieltää omaksi pelikseen eikä pelkäksi tapp-tarockin muunnelmaksi.

Dummett ja McLeod kutsuvat moderniksi königrufeniksi 1800-luvun lopussa kehittynyttä peliä, jossa pelinviejällä on kaikki neljä eri mahdollisuutta: pelata yksin tai parin kanssa ja ottaa kortteja leskestä tai ei. Leskestä kortit valitaan kuten modernissa tapp-tarockissa.

Slovenialainen tarok on nelinpelimuodossaan kuninkaanpyytöpeli. Varsinkin nuoret pelaajat suosivat nelinpelimuotoa. Minustakin nelinpeli on kolminpeliä kiinnostavampi vaihtuvien parien vuoksi. Nelinpelimuodossa slovenialaisessa pelissä on koko joukko sitoumuksia. Peruspelejä ovat leskestä kolme, kaksi tai yksi korttia parin kanssa tai ilman, mutta niiden lisäksi pelinviejä voi pelata yksin ilman lesken kortteja tai yrittää joko olla voittamatta tikkejä tai voittaa kaikki tikit. Väistöpeliä voi vaikeuttaa pelaamalla avoimin kortein, kaikkien tikkien voittamista taas helpottaa viemällä valteilta voiman. Lisäksi on yleinen väistöpeli, jota pelataan jos kukaan ei halua luvata mitään sitoumusta.

Nykyaikainen itävaltalainen königrufen tarjoaa pelaajille runsaasti positiivisia ja negatiivisia sitoumuksia. Peli on elävä ja eri sitoumukset vaihtelevat paljon peliporukasta toiseen. Myös bonusten valikoima on aikaisempaa laajempi. Pagat ultimon lisäksi tarjolla on uhu (voita toiseksi viimeinen tikki valtilla 2), kakadu (voita kolmanneksi viimeinen tikki valtilla 3) ja quapil (voita neljänneksi viimeinen tikki valtilla 4), kuningas ultimo ja koko joukko muita bonuksia. Slovenialainen peli on kuitenkin itävaltalaista königrufenia astetta tai paria yksinkertaisempana parempi tuttavuus königrufenin sukuisten pelien maailmaan.

Toinen variaatio kuninkaanpyynnöstä on valttienpyyntö. Alkuperäisessä neljän pelaajan tapp-tarockissa pelinviejällä oli mahdollisuus pyytää kuninkaan lisäksi myös korkea valtti, mutta ei kuitenkaan sküsiä tai 21:tä. Valtinpyyntömahdollisuus katosi pian königrufenista, säilyen korkeintaan mahdollisuutena pelinviejälle, jolla oli kaikki kuninkaat kädessään. Samalla syntyi toinen haara, jossa saattoi pyytää vain valtin, ei kuningasta.

Pelistä on kahta pääasiallista muunnelmaa, joista toisessa pyydetään valttia 20 ja toisessa valttia 19. Pelit on usein nimetty pyydettävän kortin mukaan: esimerkiksi valttia 20 pyydetään zwanzigerrufenissa. Muuten pelit eivät juuri eroa königrufen-tyyppisistä peleistä. Tšekissä ja Slovakiassa vallitsevaksi tarotin muodoksi on tullut taroky, jossa pyydetään valttia 19.

Zwanzigerrufenia pelataan myös 40-korttisella pakalla – kyseessä on 42 kortin pakka, josta on poistettu valtit 2 ja 3, jotta pakka menisi tasan neljälle. Pelin erikoisuus on siinä, että leskeä ei ole, vaan kortit jaetaan tasan pelaajien kesken. Tämä on tarotissa ainutlaatuinen piirre, mutta muuten peli on melko tavanomainen.

Itävaltalaisissa kirjoissa valtinpyyntöpelit ovat jääneet pahasti königrufenin varjoon. Niillä on kuitenkin ollut merkityksensä königrufenin kehityksessä ja ennen kaikkea niistä on Unkarissa kehitetty huomattavan mielenkiintoinen ja merkittävä peli.

Unkarilainen tarokk

Unkarilainen tarokk kuvattiin kirjallisuudessa alunperin 1800-luvun lopulla. Pelikirjailijat pitivät peliä arvossa ja se oli hetken aikaa suosittu myös Wienissä, mutta peli menetti suosiotaan nopeasti. Peli on nimetty Unkarin kapinalliset kukistaneen Varsovan ruhtinaan Ivan Fjodorovitš Paskevitšin mukaan: nimi esiintyy unkariksi yleensä muodossa Paskievics. Tyypillisempiä nimiä ovat nykyään kuitenkin négyes tarokk (tarokk neljälle) ja húszashívásos tarokk (20-pyyntötarokk).

Michael Dummett ja John McLeod pitävät unkarilaista tarokkia yhtenä hienoimmista ja taitoa vaativimmista tarotin muodoista. Tämä on erikoista, sillä peliä pelataan 42 kortin pakalla, jonka korteista yli puolet on valttia: tällä on taipumus tehdä arvokkaiden kuvakorttien voittamisesta tuuripeliä. Nokkelan tarjousmekanismin ansiosta unkarilaisessa tarokissa pelaajille välittyy sen verran informaatiota muiden pelaajien korteista, että peliä on mahdollista pelata taidokkaasti.

Informaation välittyminenhän on taitoa vaativien tikkipelien salaisuus: bridgen tarjousjärjestelmissä on kyse nimenomaan tiedonvälityksestä, samoin pelinviejän parin käden paljastamisessa. Informaation lisääminen tarkoittaa taidokkaampaa peliä. Unkarilainen tarokk toimii samoilla periaatteilla, mutta onneksi paljon yksinkertaisemmin: vaikka huutokauppa on nopea ja erilaisia ilmoituksia vähän, siitä välittyy silti tietoa.

Unkarilainen tarokk on muunnelma zwanzigerrufenista, eli pelissä pyydetään pariksi valtin 20 omistaja. Pelin tunnusomaisin piirre on, ettei pelaajalla ole puheoikeuksia huutokaupassa, jos hänellä ei ole kädessään arvovalttia (sküs, 21 tai pagat). Ilman arvovalttia joutuu siis olemaan hiljaa, vaikka kortit olisivat muuten hyvät.

Huutokaupassa on tarjolla neljä sitoumusta: kolme, kaksi, yksi ja soolo. Nämä viittaavat kortteihin, joita pelinviejä vaihtaa leskestä: kolme, kaksi, yksi tai nolla korttia. Pelaajan, joka on tarjonnut jo aikaisemmin jotain, ei tarvitse korottaa, vaan hän voi vain pitää edellisen korotuksen.

Toinen erikoisuus unkarilaisessa tarokissa ovat kutsut, tietyt vakiintuneet tarjouskäytännöt. Alunperin tunnettiin vain yksi kutsu: pelaaja tarjoaa kolme, toinen pelaaja korottaa sen kahteen, muut passaavat ja pelaaja itsekin passaa. Tavallinen reaktio olisi pitää tarjous, jos kädessä on lainkaan kelvolliset kortit. Passaus kertoo korottajalle, että passaajalla on hyvät kortit ja kädessään valtti 20, joten hänestä saa hyvän parin.

Myöhemmin kutsujärjestelmä on kehittynyt mutkikkaammaksi. Mikäli pelaajalla on kädessään valtti 19 ja hän haluaa pelinviejän pariksi, hän voi esittää kutsun tarjoamalla yhtä korkeamman sitoumuksen kuin hänen tarvitsisi. Tavallisesti kolmosesta seuraava korotus on kaksi, mutta mikäli pelaaja tarjoaakin suoraan yksi, hän esittää kutsun. Nyt jos alkuperäinen tarjoaja pitää ykkösen, hän hyväksyy kutsun ja pelinviejänä on velvoitettu valitsemaan parikseen pelaajan, jolla on valtti 19. Kutsu valttiin 18 tehdään samalla tavalla, mutta kahden askeleen hyppykorotuksena.

Kolmas mielenkiintoinen piirre on valtin 21 kaappaamisen merkitys. Esimerkiksi slovenialaisessa tarokissa valtin 21 menettämisestä sakotetaan 21 pisteellä – niin unkarilaisessakin tarokissa, mutta sillä erolla, että slovenialaisessa tarokissa pelin arvo on tyypillisesti 20–30 pistettä. Unkarilaisessa tarokissa tavanomaisen pelin arvo on vain kaksi-kolme pistettä, joten 21:n kaappaamisesta saatavat pisteet ovat todella merkittävät. Lisäarvona 21:n menettänyttä pelaajaa pääsee nimittelemään pormestariksi ja jos perinteitä kunnioitetaan huolella, pormestari vetää vielä päähänsä hassun hatun.

1900-luvun aikana tarokkia on kehitelty Unkarissa edelleen. Kutsujärjestelmä vaikuttaisi olevan jotakuinkin valmis, joten kehitys on suuntautunut bonuksiin. Suosituin muutoksista on 1920-luvulla kehitetty kuvitettu tarokk, joka lisää peliin kuusi uutta bonusta. Centrum, kismadár ja nagymadár ovat lupauksia voittaa viisi, kuusi tai seitsemän ensimmäistä tikkiä ja viimeisen näistä tietyllä valtilla. Pagátuhu, kuningasultimo ja kuningasuhu ovat lupauksia voittaa viimeisiä tai toiseksi viimeisiä tikkejä kuninkaalla tai pagátilla.

Nämä bonukset tuovat mahdollisuuksia netota pisteitä tarkalla pelillä. Pelaajien taito arvioida korttiensa kykyä kasvaa ja toisaalta pienempien bonusten merkitys vähenee. Sen seurauksena pienempiä bonuksia voi käyttää huolettomammin viestimiseen parille: ei ole väliä, vaikka trull tai neljä kuningasta epäonnistuu, jos sen avulla voidaan varmistaa, että hyvillä korteilla saadaan pelattua jokin arvokkaampi bonus. Monet vakavasti tarokkiin suhtautuvat pelaajat suosivat nimenomaan kuvitettua tarokkia.

Magas tarokk eli korkea tarokk on vielä pidemmälle viety laajennus, jossa on yhteensä 26 uutta bonusta. Sekään ei riitä kaikille: 1980-luvulla vakavahenkistä kilpailukäyttöä varten kehitetty kuninkaallinen tarokk tuo peliin vielä enemmän bonuksia. Korttipisteitä ei edes lasketa, sillä jo kuvitetussa tarokissa niiden merkitys on varsin vähäinen, puhumattakaan sitten näistä pidemmälle viedyistä peleistä.

Pisteenlasku tarotissa

Tyypillisesti korttien pistearvot esitetään muodossa kuninkaat ja pistevaltit viisi pistettä, kuningattaret neljä, ratsumiehet kolme ja sotilaat kaksi. Muiden korttien eli numerokorttien ja loppujen valttien pistearvo on yksi. Pelkkä pisteiden laskeminen yhteen ei kuitenkaan kelpaa, vaan kortteja lasketaan nipuissa, joiden summasta vähennetään pisteitä. Erilaisia laskutapoja on useita, riippuen osittain myös siitä, miten suurissa nipuissa lasketaan.

Sekavuus johtuu siitä, että tarotin pisteenlaskussa on tiivistetty yhteen kaksi tapaa saada pisteitä: tikkien voittaminen ja pistekorttien kerääminen. Tarotin pelaajat eivät ilmeisesti laiskuuttaan jaksaneet pitää voittamiaan tikkejä siistissä järjestyksessä, vaan keräsivät ne mieluummin sekavaan läjään. Se tekee tikkien lukumäärän laskemisesta varsin vaivalloista, joten asian oikomiseen kehitettiin erilaisia menetelmiä.

Alkuperäisessä pisteenlaskutavassa pistekorttien arvo lasketaan ja päälle lisätään piste jokaisesta tikistä. Tämä on myös kaikista helpoin, joskaan ei nopein tapa laskea. Tämän laskutavan käyttäminen perustuu korttien alkuperäisille arvoille, jotka ovat tyypillisiä pistearvoja pienemmät: arvovaltit ja kuninkaat neljä, kuningattaret kolme, ratsumiehet kaksi ja sotilaat yksi. Muut kortit ovat arvottomia. Pistekortit lasketaan yhteen ja lisäksi lasketaan yksi piste per nippu. Tyypillisesti pisteet lasketaan kolmen nipuissa, vaikka pelaajia ja siten kortteja tikissä olisi enemmänkin. Tämä tapa viittaa siihen, että tarot oli alunperin kolminpeli. Näin nippu, jossa on arvokorteista pelkkä kuningas on arvoltaan viisi pistettä.

Murtolukutavassa korttien alkuperäiseen pistearvoon lisätään murto-osa, 1/n, jossa n on laskennassa käytettävän korttinipun koko. Tätä näkee varsinkin ranskalaisen tarotin kohdalla, koska ranskalaisessa tarotissa pisteet lasketaan kahden kortin nipuissa ja puolikkaat ovat näppäriä. Laskettaessa arvokkaampi pistekortti ja puolen pisteen arvoinen tyhjä kortti lasketaan usein yhdessä. Näin kuninkaan ja tyhjän kortin nippu on arvoltaan viisi pistettä.

Vähennysmenetelmä on varsin nopea kun sen hallitsee ja siksi yleisimpiä tapoja laskea pisteitä. Tässä laskutavassa käytetään isompia pistearvoja. Nipun korttien pistearvot lasketaan yhteen ja summasta vähennetään nipun koko miinus yksi. Kolmen kortin nipusta vähennettäisiin siis kaksi. Tyypillisesti arvokortit pyritään niputtamaan yhteen kahden tyhjän kortin kanssa, jolloin voidaan laskea suoraan pelkän arvokortin pistearvo. Kuningas ja kaksi tyhjää korttia olisi siis seitsemän pistettä miinus kaksi, eli viisi pistettä.

Arvokorttimenetelmässä lasketaan pelkästään arvokortteja ja käytetään suurempia arvoja. Tyhjien korttien ryhmä on yhden pisteen arvoinen, yhden arvokortin ryhmän arvo on kortin pistearvo itsessään, kahden arvokortin ryhmän arvo on summa miinus yksi, kolmen kortin summa miinus kaksi ja niin edelleen. Käytännössä siis kyse on vähennysmenetelmän suoraviivaisemmasta versiosta.

Millä tavalla laskikin, lopputulos on sama, jakoi kortit ryhmiin miten tahansa. Pisteenlaskutavan voi siis valita vapaasti, vaikka pelien säännöissä usein käytetäänkin jotain tiettyä tapaa. Arvokorttimenetelmä on nopein ja tehokkain, mutta jos sitä ei ymmärrä, se hämmentää takuuvarmasti. Alkuperäinen pisteenlaskutapa onkin aloittelijoille turvallisin.

Kortit eivät aina mene tasan nipuiksi. Jos kahden kortin nippu jää vajaaksi ja pisteisiin jää ylimääräisiä puolikkaita, säännöissä on yleensä mainittu, miten pisteet pyöristetään. Kolmen nipuissa laskettaessa yli voi jäädä kaksi korttia tai yksi kortti. Kahden kortin nippu lasketaan tikiksi ja pyöristetään ylös, yhtä korttia ei. Vähennysmenetelmässä kummastakin vähennetään yksi piste.