Tämä artikkeli on ilmestynyt alunperin Tarotista texas hold’emiin -kirjassa (BTJ Kustannus, 2008).
Pelikorttien kehittyessä perinteisiä malleja ei ole unohdettu, vaan vanhat tyylit elävät yhä eri puolilla Eurooppaa. Tavallisin, kaikille tuttu malli on vain yksi vaihtoehto lukuisista erilaisista. Kuten Pieni tietosanakirja 1920-luvulta kertoo:
Pelikortit ovat kahta päälajia: it. tarokkikortit, jotka sisältävät 4 väriä numerokortteja ja 22 kuviollista korttia, ja nelivärikortit eli ransk. kortit, joissa on neljä väriä, „maata”…
Ranskalaiset kortit
Kaikille tuttu peruskorttipakka on ranskalainen, tyypillisesti vielä angloamerikkalaisin kuvin. Angloamerikkalaiset kuvat ovat peräisin Ranskan Rouenista, joka oli aikoinaan pelikorttien valmistuksen suuria keskuksia. Sieltä kortteja vietiin paljon Englantiin, joten rouenilainen tyyli tunnettiin pian englantilaisena. Punaiset hertat ja ruudut sekä mustat padat ja ristit ovat yksinkertaisia ja edullisia painaa ja yleistyivät luultavasti siksi Ranskassa jo 1400-luvulla.
Pakassa on tyypillisesti 52 korttia: jokaisessa maassa ässä, kuningas, kuningatar, sotilas ja numerot 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3 ja 2. Ässä on numeroarvoltaan yksi, mutta yleensä merkitty kirjaimella A – se juontaa juurensa latinan pienintä rahayksikköä tarkoittavasta sanasta as ja on päätynyt korttipeleihin ranskalaisen noppapelisanaston kautta. Useimmissa moderneissa peleissä ässä on arvoltaan suurin kortti. Pakkaan kuuluu yleensä myös kaksi jokeria.
Tämä 52 kortin pakka on tavallaan brittien kansallinen pakka, joka on tiettyjen pelien kansainvälisen suosion myötä levinnyt kansainväliseksi vakiopakaksi. 52 kortin pakan suosiota ovat edistäneet erityisesti 1800-luvulla villisti levinnyt visti ja 1900-luvulla suosioon noussut bridge – pokeria unohtamatta.
Ranskalaista pakkaa kutsutaankin nykyään usein bridgekorteiksi. Kaupoissa näkee myös pokerikortteja. Bridge- ja pokerikortit ovat muuten identtisiä, mutta korttien koko vaihtelee: bridgekortit ovat kapeampia kuin pokerikortit, mikä on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että bridgekädessä on 13 korttia, kun taas pokerissa on harvoin tarvetta pitää kädessä yli viittä korttia. Pokerikorttien virallinen koko on B8, eli 62 mm × 88 mm. Bridgekortit ovat 56 mm leveitä.
Eri puolilla Eurooppaa käytetään myös pienempiä pakkoja. Monissa peleissä ei käytetä täyttä pakkaa ja osa näistä vajaan pakan peleistä on niin suosittuja, että niitä varten myydään vajaita pakkoja. Saksasta esimerkiksi löytää 32 kortin skatpakkoja, joista puuttuu seiskaa pienemmät kortit. 36 kortin pakkoja käytetään Venäjällä durakin pelaamiseen.
Muitakin paikallisia tulkintoja peruspakasta löytyy. Suomalaisissa korteissa on poikkeuksellisesti kuvakorteissa kirjainten sijasta tunnuksena numerot 11, 12 ja 13. Ruotsissa vakiopakka on Öbergin valmistama, jonka mainostetaan sisältävän ”oikeat kuvat”, ”med de rätta figurerna”. Öbergin korttimalli on 1900-luvun alusta.
Saksalaiset kortit
Saksalaisten korttien maat – tammenterhot, lehdet, sydämet ja kellot – vakiintuivat 1400-luvun alussa. Varhaisissa pakoissa on 52 korttia, mutta varsin pian vakiopakaksi muodostui 48-korttinen pakka. Jokaisessa maassa on kuningas, ylempi sotilas (Ober) ja alempi sotilas (Unter), kymppi ja numeroita alas kakkoseen asti. Näillä korteilla pelattiin etenkin karnöffeliä. Karnöffel on varhaisin korttipeli, jonka säännöt tunnetaan: pelistä on varmaa tietoa vuodelta 1426.
Ober ja unter tulkitaan usein viittaamaan upseerien arvoihin, mutta alunperin nimitykset viittaavat korttien maatunnusten sijaintiin kortissa: kumpikin kortti kuvasi sotilasta, oberilla maatunnus oli ylempänä, unterilla taas alempana ja ylösalaisin – tällaista järjestelyä kuvailee esimerkiksi aiemmin mainittu Rheinenfeldin Johannes. Esimerkiksi salzburgilaisissa korteissa oberin ja unterin erottaa vieläkin toisistaan ainoastaan maatunnuksen sijainnin perusteella.
Saksalaisen pakan kakkonen vastaa ässää, joten kun Ranskassa ja Italiassa ässä nostettiin arvokkaimmaksi kortiksi ohi kuninkaan, sama tapahtui kakkoselle Saksassa. Myöhemmin pakka kutistettiin 36 tai 32 korttiin pieniä numeroita poistamalla, mutta ässän paikalle korotettu kakkonen jäi yksin jäljelle pienistä korteista. Tätä ässän tapaan toimivaa kakkosta nimitetäänkin toisinaan ässäksi.
Saksalaisia maatunnuksia käytetään pitkälti Keski- ja Itä-Euroopassa, eri maissa ja eri alueilla on käytössä omia paikallisia muunnelmia. Saksassa näitä kortteja käytetään etelässä ja idässä: Baijerissa, Württembergissa, Saksissa ja Thüringenissa. Saksan länsi- ja pohjoisosissa käytetään pääasiassa ranskalaistyylisiä kortteja.
Skatin pelaamiseen käytettiin Itä-Saksassa saksalaistyylisiä kortteja ja Länsi-Saksassa ranskalaisia. Saksojen yhdistymisen jälkeen otettiin käyttöön kompromissipakka, jossa on ranskalaiset maat, mutta saksalaisen pakan värit: hertat ovat punaisia, padat vihreitä, ristit mustia ja ruudut keltaisia. Myös puhtaasti saksalais- tai ranskalaistyylisiä skatpakkoja näkee paljon.
Läntisessä Itävallassa käytetään saksalaistyylisiä kortteja, tyypillisesti Wilhelm Tell -kuviolla, jossa kortit kuvaavat Tellin legendan hahmoja ja ässissä on neljää vuodenaikaa kuvaavat kuvat. Idässä ja etenkin Wienissä ranskalaiset kortit ovat suositummat.
Itävallassa ja Böömissä Tsekin tasavallassa on omat tyylikkäät korttimallinsa, joissa kuvakorttien kuvat ovat koko kortin kokoisia (eikä kaksipuolisia, kuten tavallisesti). Nämä vanhanaikaiset kortit ovat varsin näyttäviä.
Wilhelm Tell -kortit perustuvat Friedrich Schillerin vuoden 1804 kirjoittamaan näytelmään Wilhelm Tellistä, sveitsiläisten kansansankarista, joka johti kapinaa Itävaltaa vastaan. Kortit yleistyivät vuoden 1848 vallankumousten aikaan. Pitkään luultiin, että kortit keksittiin Itävallassa Ferdinand Piatnikin korttipajassa, mutta vuonna 1974 löytyi varhaisin tunnettu pakka, jossa tekijäksi nimettiin Schneider József, mestarimaalari Unkarin Pestistä.
Kortteja käytetään paljon entisen Habsburgien valtakunnan alueella: Itävallassa, Unkarissa, Slovakiassa, Sloveniassa ja Romaniassa. Vaikka Tell on sveitsiläinen sankari, kortteja ei juuri Sveitsissä tunneta. Sveitsiläiset sankarit selittyvät ajan oloilla: jos kortteihin olisi kuvattu unkarilaisia kansansankareita, sensuuri olisi kieltänyt kortit.
Latinalaiset kortit
Latinalaisissa korteissa maita ovat miekat, kepit, kupit ja kolikot (italialaisissa korteissa joskus auringot). Jokaisessa maassa on tyypillisesti kolme kuvakorttia: kuningas, ratsumies ja sotilas tai neito. Numerokorttien määrä vaihtelee. Näitä kortteja käytetään paljon Espanjassa, Italiassa, Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.
Espanjalaistyylisissä korteissa (baraja española) kepit ovat luolamiestyylisiä nuijia ja miekat ja nuijat on piirretty numerokortteihin erilleen. Espanjalaisissa korteissa ei yleensä ole kymppejä, vaan ensimmäinen kuvakortti (sotilas) on arvoltaan kymmenen; ratsumies on 11 ja kuningas on 12. Italialaisissa korteissa kepit ovat seremoniallisia sauvoja, jotka risteävät numerokorteissa. Portugalilaisillakin on oma tyylinsä, jossa ässät ovat lohikäärmeitä.
Nimitykset ovat sikäli harhaanjohtavia, että espanjalaistyylisiä kortteja käytetään myös Italiassa ja italialaistyylisetkin kortit ovat levinneet eri puolille Eurooppaa. Nämä kortit edustavat joka tapauksessa varhaisinta eurooppalaista korttipeliperinnettä, sellaisena kuin se Eurooppaan islamilaisista maista omaksuttiin.
Espanjalaistyylisiä kortteja käytetään Espanjassa tyypillisesti 48 kortin pakkana ja Etelä-Italiassa 40 kortin pakkana. 40-korttinen espanjalaispakka on yleinen Pohjois-Afrikassa ja latinalaisen Amerikan maissa. Italialaistyyliset kortit ovat käytössä Pohjois-Italiassa, tyypillisesti 40 kortin pakkoina mutta myös 52-korttisina pakkoina. Portugalilaistyyppisten korttien perillisiä käytetään vahvasti muuttuneessa muodossa Koreassa ja Japanissa.
Koska kortit kehittyivät Italiassa aikana, jolloin Italia oli täynnä itsenäisiä kaupunkivaltioita ja ruhtinaskuntia, Italiassa ei ole yhtä yhtenäistä tyyliä. Sen sijaan Italiassa tunnetaan 16 virallista pelikorttimallia:
- Pohjoisitalialaiset maat: Triestine, Trevigiane, Trentine, Primiera Bolognese, Bergamasche ja Bresciane.
- Espanjalaistyyliset maat: Napoletane, Sarde, Romagnole, Sicialiane ja Piacentine.
- Ranskalaiset maat: Genovesi, Lombarde tai Milanesi, Toscane ja Piemontesi.
- Saksalaiset maat: Salisburghesi
Italialaiset korttipelivalmistajat valmistavat yhä eri muunnelmia.
Sveitsiläiset kortit
Sveitsiläisiä maatunnuksia – tammenterhot, kukat, kilvet ja kellot – käytetään käytännössä yksinomaan Sveitsissä, ja siellä erityisesti koillisen saksankielisissä kantoneissa. Kortit ovat selvästi sukua saksalaisille korteille, ja Sveitsissä niitä kutsutaankin saksalaisiksi korteiksi (Deutsches Karten), erotuksena ranskalaisista.
Alunperin kortteja oli pakassa 48 – kuningas, ylempi sotilas (Oben), alempi sotilas (Unter), lippu ja numerot yhdeksästä kahteen. Lippu toimi useimmiten kymppinä. 1700-luvulta alkaen jass valloitti kuitenkin Sveitsin. Jassissa käytetään 36 kortin pakkaa (pakasta puuttuvat kuutosta pienemmät numerokortit), joka syrjäytti vanhemman 48 kortin pakan.
Jassista tuli itse asiassa niin suosittu, että kaikkia sveitsiläisellä pakalla pelattavia pelejä alettiin kutsua jasseiksi. Kakkosta, joka on jassissa korkein kortti, alettiin pitää ässänä; kortti tunnetaan yleisesti myös emakkona.
Joitain jass-variaatioita varten myydään 24 kortin pakkoja, ja ikivanhan kaiserspielen – joka nykyään tunnetaan kaiserjassina – pelaajille on saatavilla vielä vanhanaikaisia 48 kortin pakkoja.
Italialaiset tarotit
Tarot-pakka keksittiin Italiassa 1400-luvun alussa. Se syntyi, kun alkuperäiseen 52 kortin pakkaan lisättiin uusia kortteja. Erilaisia malleja kokeiltiin, mutta ennen pitkää tavalliseksi vakiintui 78 kortin pakka. Siinä 52 kortin pakka on saanut ylimääräisen kuvakortin joka maahan ja lisäksi mukana on 21 kortin valttimaa ja narri. Suurin pakoista oli Minchiate-pakka, jossa valtteja oli peräti 40.
Valttikortit on numeroitu 1-21 ja ne kuvaavat erilaisia symbolisia ja allegorisia aiheita, kuten esimerkiksi maailma, aurinko, kuu ja tähdet, kohtalonpyörä, kuolema, paholainen ja hyveet. Aiheet ja niiden järjestys korteissa vaihtelevat paljon pakasta riippuen, vaikka ne ovatkin melko vakiintuneita.
Tavallisen pakan puolella käytössä ovat italialaiset maat (miekat, sauvat, kupit ja kolikot) ja jokaisessa maassa on ylimääräinen kuvakortti. Kuvat ovat kuningas, kuningatar, ratsumies ja sotilas. Näistä ”ylimääräinen” on itse asiassa kuningatar, jota ei tavallisessa italialaisessa pakassa ole.
Alunperin tarotia pelattiin Ferrarassa, Milanossa ja Bolognassa. Sieltä peli levisi laajemmin Italiaan ja maan rajojen ulkopuolelle Sveitsiin ja Ranskaan. 1700-luvun aikana peli levisi pitkin manner-Eurooppaa. 1700-luvun loppupuolella italialaiset tarotit vaihtuivat Pohjois-Euroopassa ranskalaisiin taroteihin.
Useita erilaisia tarot-pakkoja on jäänyt elämään:
- Tarot de Marseille: Tämä Ranskassa ennen ranskalaisia taroteja käytössä ollut pakka on nykyisten okkultististen pakkojen edeltäjä. Valttien kuva-aiheet ovat ne tutuimmat: maailma, tuomio, aurinko, kuu, tähti, torni, paholainen, kohtuus, kuolema, hirtetty mies, voima, kohtalonpyörä, erakko, vaunut, rakastavaiset, paavi, keisari, keisarinna, paavitar ja taikuri.
- Tarot de Besançon: Käytössä edelleen Sveitsissä, muistuttaa paljon marseillelaista tarotia. Pakan selvin tuntomerkki on katolisia kortinpelaajia loukanneiden paavin ja paavittaren korvaaminen Jupiterilla ja Junolla.
- Tarocco Piemontese: Käytössä Torinon seudulla useiden pelien pelaamiseen. Valtit ovat melkein samat kuin marseillelaisessa tarotissa, josta pakka onkin kehitetty.
- Tarocco Bolognese: Tarocchinona tunnettu 62 kortin pakka, jonka malli edustaa aivan varhaisimpia tarot-pakkoja. Kuva-aiheet ovat muutamin poikkeuksin samankaltaisia kuin Marseillen tarotissa. Valteista heikoimpia, esimerkiksi, ovat neljä samanarvoista mauria (maurit korvaavat yhteisnimellä Papi eli paavit tunnetut paavin, keisarin, keisarinnan ja paavittaren). Parhaimmat valtit ovat numeroimattomia, kuten kaikki valtit alunperin olivat. Maakorteista puuttuvat kuutosta pienemmät kortit.
- Tarocco Siciliano: Erikoinen tarot-pakka, jota käytetään yksinomaan Sisiliassa. Pakassa on 64 korttia: 21 valttia, narri, maissa neljä kuvaa ja kortit 10–5 ja lisäksi kolikoiden nelonen ja ässä. Kolikoiden ässä on verokortti, jota ei yleensä käytetä peleissä.
Tarot-korttien alkuperä oli ehdottomasti pelikortteina. Valttien kuvituksen luonne on kuitenkin saanut ihmiset antamaan korteille erilaisia merkityksiä. Okkultistit väittävät tarot-korttien edustavan tuhansia vuosia vanhaa egyptiläistä viisautta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tarot-kortit ovat todellakin 1400-luvun Italiasta ja ensimmäiset merkinnät niiden okkultistisesta käytöstä ovat vasta 1700-luvulta.
Alunperin ennustajat olivat Bolognasta ja käyttivät bolognalaista tarot-pakkaa, mutta 1700-luvun lopussa marseillelainen pakka saavutti suuremman suosion. 1900-luvulla on luotu runsaasti erilaisia entistäkin mystisempiä ja okkultistisempia tarot-pakkoja. Rider-Waite-pakka vuodelta 1909 on länsimaissa tunnetuin okkultistinen tarot-pakka.
Okkultistisissa yhteyksissä valteista käytetään nimeä ”suuri arcana” ja maakorteista nimeä ”pieni arcana”. Näiden nimitysten käyttäminen pelikorttien kohdalla on ehdottomasti väärin. Kepit ovat usein muuttuneet taikasauvoiksi ja kolikot viisikannoiksi. Valttien kuvia on vaihdettu tarpeen mukaan. Usein kortit ovat myös tavallisia pelikortteja suurikokoisempia, tosin niin pelikäyttöönkin tarkoitetut tarot-kortit yleensä ovat.
Useimmat nykyisin saatavilla olevat italialaistyyliset tarot-pakat ovat ennustuspakkoja, eivätkä siten sovellu erityisen hyvin pelikäyttöön. Ennustuskorteista pelkistetyimmät marseillelaistyyliset pakat ovat pelikäyttöön parhaimpia, mutta varsinaiset pelikortit ovat aina parempi valinta.
Ranskalaiset tarotit
Ranskalaisilla mailla varustetut tarotit syntyivät Saksassa ja Itävallassa 1750-luvulla syrjäyttäen käytännöllisempinä perinteiset italialaiset tarotit. Ne levisivät pitkin Eurooppaa ja päätyivät Ranskaankin 1900-luvun alussa. Nykyään italialaisilla taroteilla pelataan lähinnä vain Italiassa ja Sveitsissä.
Täydessä ranskalaisessa tarot-pakassa on 78 korttia:
- Neljä maata (hertta, ruutu, pata, risti), kaikissa 14 korttia: kuningas, kuningatar, ratsumies, sotilas, numerot 1–10.
- 21 valttia tai tarotia, numeroitu 1–21 tai roomalaisilla numeroilla I–XXI. Perinteisessä ranskalaistyylisessä pakassa valttien kuvat esittävät arkielämän kohtauksia; toinen suosittu teema on eläimet.
- Narri, joka on numeroimaton ja esittää usein hovinarria. Joissain peleissä narri on erikoiskortti, joka sallii pelaajan olla noudattamatta maata, toisinaan se on ylin valtti.
Italialaisesta tarot-pakasta periytyi ranskalaiseen tarotiin kummallinen tapa. Italialaisen pakan pyöreiden maiden (kupit ja kolikot) vastineissa eli punaisissa maissa numerokorttien arvojärjestys on käänteinen, eli nouseva: ykkönen on suurin, kymppi pienin kortti. Mustissa maissa järjestys on laskeva. Jossain vaiheessa, luultavasti 1700-luvulla, tapahtui luovaa yksinkertaistamista ja kaikkiin maihin omaksuttiin sama laskeva järjestys.
Itävalta-Unkarissa tarot-pakat lyhennettiin 66, 54 tai 42 korttiin. 54 kortin pakka on näistä tavallisin: siinä jokaisesta maasta on mukana vain neljä korkeinta numerokorttia. Koska pakka säilyttää perinteisen arvojärjestyksen, mustista maista on mukana numerot 7–10 ja punaisista numerot 1–4.
Eteläsaksalainen Cego-pakka on ranskalaistyyppisillä mailla varustettu 54 kortin pakka, joka on viimeisiä jäänteitä niinsanottujen eläin-tarotien perinteestä: valtit on kuvitettu eläinhahmoilla.
Tarot-kortteja pelikäyttöön etsivän kannattaa etsiä nimenomaan ranskalaisia taroteja. Korttipakassa lukee useimmiten Jeu de Tarot, joka on pakalla Ranskassa pelattava ranskalaisen tarotin paikallinen nimi. Saatavilla on useita eri merkkejä. Myös itävaltalaiset pakat ovat viehättäviä ja käyttökelpoisia, mikäli pelaa pääasiassa 54-korttista pakkaa käyttäviä pelejä. Jos haluaa yhden ainoan tarot-pakan, ranskalainen 78 kortin pakka on paras valinta.
Dominot
Dominot ovat laattoja, joiden kummassakin päässä on tietty määrä pisteitä. Alunperin dominot ovat esittäneet kahden kuusisivuisen nopan mahdollisia tuloksia, joten laattojen päässä on 1–6 pistettä ja erilaisia laattoja on 21.
Länsimaisissa dominoissa on yleensä mukana myös tyhjät päädyt. Tavallinen dominosetti onkin siten 28 laatan kokoinen, mutta myös yhdeksään pisteeseen ulottuvia isompia settejä käytetään. Dominoilla pelataan länsimaissa usein pelejä, joissa laattoja asetellaan pöydälle siten, että samanlaiset päädyt tulevat vierekkäin. Dominoilla pelataan myös jonkin verran niille korttipeleistä dominoille sovitettuja pelejä.
Dominoiden alkuperä on Kiinassa: varhaisimmat viittaukset peliin ovat Song-dynastian ajalta vuodelta 1120. Kiinalaisissa dominoissa ei ole tyhjiä päätyjä. Toinen hyvä tuntomerkki ovat ykköset ja neloset, joiden pisteet ovat punaiset samaan tapaan kuin kiinalaisissa nopissa. Lisäksi osa dominoista on tuplattu siten, että setissä on yhteensä 32 laattaa.
Kiinassa käytetään myös dominoita kuvaavia pitkänomaisia kortteja. Nämä ovatkin dominoiden alkuperäinen muoto. Kiinalaiset dominopelit ovat harvemmin laattojenasettelupelejä, vaan ne muistuttavat enemmän korttipelejä.
Rahakortit
Kiinalaiset rahakortit ovat yksi varhaisimmista pelikorttien muodoista. Korteissa on yleensä kolme maata, jotka on numeroitu 1–9:
- Käteinen: Maan tunnus on kolikkoa kuvaava kiekko.
- Narut: Maan tunnus kuvaa sataa kolikkoa, jotka on yhdistetty kolikoiden keskellä olevan reiän läpi kulkevalla narulla.
- Myriadit: Kuvaavat kymmeniä tuhansia. Tällä maalla ei ole toistuvaa tunnusta, vaan korttiin on kirjoitettu sen arvo.
Pakoissa voi olla myös neljäs maa (kymmeniä myriadeja) ja usein myös joitakin satunnaisia lisäkortteja. Muiden itämaisten korttien tapaan rahakortit ovat yleensä hyvin pitkiä ja kapeita. Kukin kortti esiintyy pakassa yleensä neljä kertaa.
Rahakorteilla pelattavia pelejä ei Korttipelioppaassa käytännön syistä esitellä, mutta kiinalaista khanhoota pelataan tavallisilla korteilla rahakortteihin perustuvalla pakalla.
Mahjong
Kiinalaisten rahakorttien tärkein ja länsimaissa ehdottomasti tunnetuin ryhmä on mahjong-tiilet, joilla pelataan samannimistä rommipeliä. Mahjongia pelataan yleensä muovisilla tai luisilla tiilillä, mutta myös korttejakin on saatavilla, ja ne ovat pelin alkuperäinen muoto.
Mahjong-setissä on kolme yhdeksän tiilen maata (kirjoitusmerkit, pallot ja bambut), kolme väriä (vihreä, punainen ja valkoinen, joita kutsutaan länsimaissa yleensä lohikäärmeiksi) ja neljä tuulta (etelä, pohjoinen, itä ja länsi). Kaikki tiilet esiintyvät setissä neljä kertaa. Mukana voi olla myös vaihteleva määrä kukkia, vuodenaikoja ja muita bonustiiliä. Tyypillinen setin koko on 144 tiiltä.
Mahjong-pelistä voit lukea lisää Mahjong-oppaasta.
Shakkikortit
Kiinalaiset shakkikortit vastaavat kiinalaisen shakin, xiangqin nappuloita: kenraali, neuvonantaja, elefantti, vaunut, tykki, ratsumies ja sotilas. Maiden sijasta kortit ovat kahta tai neljää eri väriä. Kortteja on useita erilaisia pakkoja, joilla pelataan monenlaisia pelejä.
Pelejä tunnetaan länsimaissa varsin vähän, sillä shakkikortit ovat olleet Kiinassa köyhän alaluokan peli. Shakkikortit ovat usein olleet halpoja ja huonolaatuisia. Varsinkin aikaisemmin korttien täytyi olla helpot hävittää, sillä uhkapelit olivat kiellettyjä. Tästäkin syystä pelien sääntöjä on harvemmin kirjoitettu muistiin, vaan ne ovat kulkeneet suullisena perimätietona. Shakkikorteilla on pelattu ainakin mahjongia muistuttavia rommipelejä, kenties jonkinlaista köyhän miehen mahjongia.
Kukkakortit
Kukkakortit ovat japanilainen keksintö. Yläluokka pelasi Japanissa erilaisia korttipelejä jo aikaisemmin, mutta uhkapeleistä tuli maassa suosittuja vasta 1550-luvulla, kun eurooppalaiset merimiehet toivat pelikortit ja uhkapelit mukanaan.
Japani sulkeutui ulkomaailmalta 1600-luvulla, jolloin myös ulkomaiset pelikortit kiellettiin. Tilalle kehiteltiin paikallisia kortteja, joilla pelattiin uhkapelejä, kunnes hallitus kielsi ne – minkä jälkeen uhkapelaajat keksivät uusia kortteja, jotka hallitus taas kielsi ja niin edelleen.
Pikkuhiljaa hallitus ymmärsi, että kansa pelaisi uhkapelejä kielloista huolimatta ja uhkapelilakeja kevennettiin. Tämän seurauksena syntyivät hanafuda-kortit, jotka yhdistävät länsimaisia korttipelejä japanilaiseen kulttuuriin. Pelien suosio kuitenkin kärsi.
Hanafuda nousi uuteen suosioon 1800-luvun lopulla. Fusahiro Yamauchi perusti Nintendo Koppain – kyllä, nykyisen videopelijätin – valmistamaan hanafuda-kortteja. Japanin mafia, Yakuza, ryhtyi käyttämään kortteja uhkapeleihin ja peleistä tuli jälleen suosittuja. Nykyään hanafuda-pelejä pelataan Japanissa, Koreassa ja Havaijilla ja Nintendo valmistaa yhä kortteja.
Hanafuda-pakassa on 48 korttia, jotka on jaettu kahteentoista kuukausia esittävään maahan. Tyypillisesti jokaisessa maassa on kaksi tavallista korttia, yksi lippukortti ja yksi erikoiskortti. Korteissa ei ole minkäänlaisia tunnuksia tai tekstejä, vaan ne on tunnistettava kuvien perusteella. Oppimiskynnys on melko korkea, mutta saman maan kortit oppii yhdistämään melko pian.
Hanafuda-korteilla pelataan useita eri pelejä, jotka ovat kuitenkin usein varsin samankaltaisia. Tärkein peleistä on koi-koi, keräilypeli kahdelle pelaajalle.
Kaupalliset pelikorttimuunnelmat
Eri tahot ovat varsinkin länsimaissa julkaisseet omia muunnelmiaan perinteisistä pelikorteista. Osa on kokeilunhaluisia yrityksiä laajentaa ja kehittää korttipakkaa, esimerkiksi erilaisia viiden maan pakkoja on lukuisia. Nämä eivät yleensä ottaen ole onnistuneet saavuttamaan suurta suosiota.
Paremmin ovat menestyneet uskonnollisiin lähtökohtiin vetoavat pakat. Varsinkin tiukemmissa uskonnollisissa yhteisöissä korttipelejä pidetään usein syntinä. Perimmäinen syy korttien kieltämiseen lienee uhkapelien vaara. Toinen syy korttipelien kieltämiseen oli korttien alkuperä tarot-korteissa, jotka olivat selvästi pirun työtä. Myös kuvakorttien hahmot herättivät vastustusta puritaaneissa, jotka eivät pitäneet kuninkaallisista. Uhkapelit on voitu toki kokea uhaksi myös vähemmän uskonnollisissa piireissä.
Jos tavalliset kortit mielletään vaaraksi, kaupalliset korttipelit on helpompi kokea hyväksyttäväksi lasten leikiksi. Eräs varhaisimpia esimerkkejä tästä on Parker Brothersin 1900-luvun alussa julkaisemat Rook-kortit, joissa maat oli korvattu väreillä ja kortit olivat pelkästään numeroitu. Rook-pakan mukana tuli säännöt useisiin peleihin, joita George Parker kuvasi myyntiluettelossa ”kevyiksi, välkyiksi ja hyvähenkisiksi”. Joukossa oli helppoja pelejä ja myös vistin tasoisia haastavampia pelejä.
Rook sai hitaan lähdön, mutta pakan suosio kasvoi pikkuhiljaa, kun levisi sana, että Rook-korteilla oli ”turvallista” eli uskonnollisesti hyväksyttyä pelata bridgeä ja vistiä. Rook-peliä, joka on pistetikkipeli, pelataan yhä, varsinkin Yhdysvaltojen mennoniittien keskuudessa. Keski-Euroopan juutalaisilla on vastaavanlaisia rajoituksia korttipakan käytön suhteen; niitä kiertämään on luotu kvitlech– tai kvitlakh-nimellä kulkeva pakka.