Kategoria: Pokeripelit

Korttipeliasiantuntija David Parlettin mukaan pokeri perustuu viiden kortin pokerikäsiin ja mukana on oltava panostuspeli, jossa panoksia lisätään, kunnes voittaja selviää. Kiinalainen pokeri tai Parlettin oma Concerto esimerkiksi perustuvat pokerikäsiin, mutta niissä ei ole panostusta – kyseessä eivät siis ole pokeripelit, vaikka kiinalainen pokerikin on uhkapeli.

Pokeri on alkuperältään ranskalais-yhdysvaltalainen. Sen katsotaan syntyneen 1800-luvun alussa entisessä Ranskan territoriossa New Orleansin lähellä. Mississippin höyrylaivat aloittivat liikennöinnin vuonna 1811 – niiden ranskankieliset uhkapelisaluunat ovat pokerin synnyinpaikka. Varhaisin aikalaismerkintä pokerista on vuodelta 1836, mutta myöhemmin ilmestyneet kirjat ovat osoittaneet pokerin hyvin tunnetuksi jo vuonna 1829.

Koska pokeri on alunperin ranskalaiselta alueelta, on todennäköistä, että sen merkittävin edeltäjä on poque, saksalaisen 1400-luvulta asti tunnetun pochen-pelin ranskalainen muoto. Ainakin vaikuttaa siltä, että pokerin nimi on peräisin poquesta (poque ja pochen tarkoittavat ”panostusta” tai ”korotusta”). Poque on mutkikkaampi, monivaiheinen peli, joten pokeri lienee jonkinlainen tiivistelmä poquen kiinnostavimmista elementeistä.

Pokerin varhaisimmassa muodossa käytettiin 20 kortin pakkaa (kympistä ässään joka maassa), joka jaettiin tasan neljän pelaajan kesken. Mahdolliset pokerikädet olivat pari, kaksi paria, kolmoset, täyskäsi ja neloset. Nimitys täyskäsi tuleekin siitä, että kyseinen yhdistelmä oli ainoa, joka käytti kaikkia viittä korttia.

1830-luvun puolivälissä pokeri siirtyi käyttämään 52 kortin pakkaa – näin mukaan mahtui enemmän pelaajia. Uutena kätenä mukaan tullut väri (suoraa ei vielä tunnettu) oli myös kiinnostavampi, kun kortteja oli enemmän. Tärkeintä oli kuitenkin mahdollistaa tuore keksintö, korttien vaihtaminen, joka teki pokerista enemmän taitopelin puhtaan tuuripelin sijasta. Näihin aikoihin pokeri syrjäytti Yhdysvalloissa englantilaisen bragin käytännössä tyystin.

Ensimmäinen yhdysvaltalaisiin korttipelikirjoihin päätynyt pokerin muoto oli 52 kortin pokeri, jossa korttien nostamista ei ollut vielä mukana. Pelistä käytettiin vaihtelevasti nimiä pokeri ja bluffi. 20 kortin pokeri hiipui 1800-luvun puoliväliin mennessä lähes kokonaan.

Pokeri levisi Yhdysvalloissa sisällissodan aikoihin ja silloin ilmestyivät erilaiset muunnelmat. Karjapaimenten keksintöä oli stud poker. Toinen uudistus oli jack pot -sääntö, jonka mukaan peliin ei saanut lähteä ilman vähintään sotilasparia. Säännön tarkoitus oli hillitä villejä pelaajia, jotka panostivat kädellä kuin kädellä.

Uudistukset näkyivät 1870-luvun korttipelikirjoissa, jotka tunsivat vetopokerin, studin ja jackpotin. Niissä on myös mistigris, pokeri, jossa käytettiin ylimääräistä villiä korttia. Kaikki pokerikädetkin tunnettiin jo, mutta suorat eivät olleet vielä yleisessä käytössä. Suora oli alunperin parempi kuin kaksi paria, mutta huonompi kuin kolmoset. Värisuora voitti täyskäden, mutta hävisi nelosille.

Matemaattisesti värisuora on parempi, mutta perinteiden vaalijat halusivat pitää neljä ässää parhaana kätenä, jo siitä syystä, että voitosta ei voi tulla tasapeliä. Värisuoranhan voi toistaa toisessa maassa, mutta neljä ässää onnistuu vain yhdeltä pelaajalta. Asiasta väännettiin tuolloin paljon ja osa piti jopa moraalittomana voittamattomaan neljään ässään panostamista. Moraalisesti ylivertaisempaa on panostaa värisuoraan, joka parhaimmillaankin voi päätyä tasapeliin toisen yhtä hyvän värisuoran kanssa.

Vetopokerin ja studin ohella kolmas pokerin pääryhmä on nykyisen texas hold’emin sukulaiset, joissa pelaajilla on käytössään yhteisiä kortteja. Varhaisin tunnettu tällainen peli on wild widow vuodelta 1919. Siinä pöydälle jaetaan ylimääräinen kortti ennen viidennen kortin jakamista pelaajille ja kaikki pelaajat voivat käyttää tätä pöytäkorttia osana kättään. Nykyinen texas hold’em levisi Teksasista maailmalle vasta 1960-luvulla. High-low-pokeri, jossa potti jaetaan parhaimman ja huonoimman käden kesken ilmestyi 1900-luvun alussa.